Teknokritia


Inhimillinen teknologiakehitys

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Marketta Niemelä : 26.5.2012
Tags: , , , ,

Teknologia on sekä hyvä että paha. Teknologia on kaksijakoinen, ristiriitainen ihmisen tuote, jonka moniulotteisia vaikutuksia tuskin pystymme kokonaisuudessaan ymmärtämään. Silti yritämme ohjata teknologian kehittymistä enemmän sinne hyvän suuntaan, syystä ja toisestakin. Kaipa meitä motivoi tähän jopa jonkinlainen moraalinen velvollisuus kanssaihmisiämme ja luontoa kohtaan.

Tässä vaikeassa tehtävässä on hyödyksi, jos ymmärtää mitä teknologian kehittyminen ja kehittäminen ylipäänsä ovat.

Teknologian kehittäminen on insinööritiedettä, sanoisi joku. Teknistä suunnittelutyötä, loogista, täsmällistä ja yksiselitteistä. Otetaan puolijohdemetallia, piitä tai molybdeniittiä. Houkutellaan elektronit virtaamaan emittorista kannalle, kannalta kollektorille. Kulkeeko virta riittävästi ja oikeaan suuntaan? Kyllä tai Ei. Tai napataan atomi pinsetteihin. Toimiiko se transistorina? Kyllä tai Ei. Jatkopäätökset tehdään riittävästi varmistettujen testitulosten mukaan ja teknisen päätöspuun haarat juotetaan kiinni yksi toisensa jälkeen.

Onko teknologiakehitys siis tiedettä, järkiperäistä ja objektiivista analysointia ja päätöksentekoa? Vai olisiko mukana kuitenkin jotain muutakin – mitä?

Ei kai nyt sentään mitään inhimillistä. Ei mitään tunteellista ja henkilökohtaista epäröintiä ja haparointia. Eihän pinsetteihin vangittu atomi välitä, tykätäänkö siitä vai ei. Se vain toimii johtimena tai ei toimi. Jos ei vielä toimi, niin tutkimme ja testaamme sitä lisää, kehitämme sen ympärille piinkovien Kyllä-vastausten muurin, ja lopulta atomikin suostuu meille transistoriksi.

Kyllä, teknologian kehityksen perusta on luonnontieteissä, luonnonilmiöiden tieteellisessä tutkimuksessa, missä vallitsee puhtaan rationaalisuuden ja aukottoman loogisuuden tila. Kyllä tai Ei on vastaansanomatonta.

Teknologian kehittyminen on silti muutakin. Palkitun taloustieteilijän W. Brian Arthurin mukaan teknologia kehittyy useilla eri mekanismeilla, joista luonnonilmiöiden valjastaminen hyötykäyttöön on vain yksi.

Teknologian kehityksestä seuraa aina eri tasoisia tarpeita uusille teknologioille. Jossain vaiheessa jokainen teknologia saavuttaa toimintansa ylärajan, joten on tarpeen kehittää paremmin toimivaa. Tai jonkin teknologian huomataan täyttävän ihmisten tarpeita muillakin alueilla kuin mihin se alunperin suunniteltiin. Sitä siis kannattaa kehittää vähän eteenpäin, tai vähän toisenlaiseksi. Lisäksi teknologiat nostavat elintasoamme, ja samalla ihmisten tarpeet muuttuvat. Alamme vaatia ja haluamme ostaa yhä erikoistuneempia, hienostuneempia ja yksilöllisempiä teknologioita. Kehitetään siis lisää sitä mitä halutaan.

Teknologia tavallaan aiheuttaa oman tarpeellisuutena. Tässä mielessä teknologialla on oma, itsenäinen kemiansa, aineenvaihduntansa ja evoluutionsa, sanoo W. Brian Arthur. Hän ei tarkoita, että teknologia olisi millään tavalla elävä tai tavoitteellinen organismi. Mutta hänen näkemyksensä mukaan teknologia luo teknologiaa, omalakisesti ja itsenäisesti.

Onko teknologian kehittäminen siis teknologia itsessään?

Tavallaan. Kirjassaan Teknologian luonne Arthur puhuu ”tarkoituksellisista järjestelmistä”, jotka täyttävät monia teknologian tunnusmerkkejä, mutta jotka eivät perustu luonnonilmiöiden vaan sosiaalisten ja psykologisten ilmiöiden hyödyntämiseen.

Teknologian kehittämisessä on mukana paljon tällaista ei-teknologista teknologiaa, sanoo Robert Pool, How society shapes technology –esseen kirjoittaja.

Yhtäkkiä teknologian kehitys muuttuukin luonnontieteistä sosiologiaksi.

Kehitykseen vaikuttavat esimerkiksi sellaiset psykososiaaliset ilmiöt kuin Näin on tehty ennenkin ja Näin tehdään muuallakin. Teknologiakehitys alkaa olla syvästi institutionalisoitunut ja suojattu isojen, hierarkkisten organisaatioiden muurien taakse. Olkoon organisaatio tutkimuslaitos tai yliopisto tai jokin muu, sen kulttuuri muokkaa tieteilijöitä ja insinöörejä muurien sisäpuolella. Organisaation harjoittama tiede ja tekninen suunnittelutyö perustuvat yhä vähemmän railakkaaseen yksilöajatteluun ja yhä enemmän järjestettyyn ryhmäaivojumppaan. Yhteiset käytännöt, standardit ja samankaltaiset ideat luovat sellaista liikemäärää tutkimukseen, että sen suuntaa on hyvin vaikea muuttaa.

Luonnontiede on lähtökohta, mutta enää sinne asti ei aina päästä.

Organisaatiobyrokratian ulkopuolella myös kansa vaikuttaa teknologian kehittämiseen. Meillä on koulutettu ja poliittisesti suhteellisen valveutunut kansakunta, joka ymmärtää ja osaa vaikuttaa aivan toisella tavalla isoihin kehityskulkuihin kuin vaikkapa vuosisata sitten. Nykyään kansalaisia jopa aktiivisesti houkutellaan mukaan teknologian kehittämiseen, eikä vain käyttöliittymä- tai vuorovaikutussuunnittelussa. Kansalaiset halutaan mukaan ideoimaan sovelluksia, käyttämään ja arvioimaan betapalveluja, antamaan hyväksyntänsä radikaaleille innovaatioille ja osallistumaan älykaupunkien suunnitteluun ruohonjuuritasosta alkaen.

Aivan kuin teknologian kehittäminen olisi meidän kaikkien yhteinen juttu.

Teknologian kehittäminen on kuitenkin ei-teknologista pääasiassa teknologian itsensä vuoksi. Robert Poolin mukaan teknologia on muuttunut niin monimutkaiseksi ja sen seuraukset niin vaikeiksi ennakoida, että rationaalisuutemme katoaa. Teknologia on kytkeytynyt niin tiiviisti arkeemme ja yhteiskuntiemme toimintoihin, että emme kerta kaikkiaan kykene enää hallitsemaan teknologian koko vaikutusavaruutta.

Olemme epävarmoja, ja päätöksentekomme vajoaa subjektiiviselle tasolle. Kun atomi värisee pinseteissä, alammekin miettiä politiikkaa, organisaation etua, musta tuntuu -fiiliksiä, lyhytnäköistä hyötyä itselle ja omalle porukalle.

Vaikuttaa siltä, että mitä pidemmälle mennään, sitä taitavammin osaamme hyödyntää tiedettä ja luonnonilmiöitä mutta samalla sitä epätieteellisemmäksi teknologian kehittäminen muuttuu.

Vain pieni osa teknologian kehittämisestä on rationaalista ja objektiivista työskentelyä positivistisessa tositieteen hengessä. Suuri osa teknologian kehittämisestä on ammattimaisesti tehtyä yhteiskehittelyä, neuvottelua, byrokratiaa, kaupankäyntiä, oman edun tavoittelua, politiittista kädenvääntöä, miksei idealismiakin ja toivorikkautta.

Pelkäämme, mutta panemme toivomme teknologiaan, sanoo W. Brian Arthurkin.

Jälleen kerran: teknologia on niin inhimillistä.

Lukemista:

W. Brian Arthur (2010). Teknologian luonne. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. (Tiivistelmä)

Robert Pool (2009). How society shapes technology. Kirjassa Albert H. Teich (toim.). Technology and the future (ss. 13-22). 11. painos. Wadsworth, USA.

Mainokset

Kaikkialle sulautunut käyttäjälähtöisyys

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Marketta Niemelä : 21.5.2012
Tags: , , ,

Ei vain teknologia, vaan myös käyttäjälähtöinen kehittäminen on muuttumassa ubiikiksi, kaikkialle sulautuneeksi.

Käytettävyystutkimuksissa kynä ja paperilomakkeet ovat perinteinen juttu. (kuva: © Raimond Spekking / CC-BY-SA-3.0 via Wikimedia Commons)

Vanhaan hyvään aikaan (tämä on mukava fraasi, vaikka pidänkin tulevaisuutta keskimäärin aina parempana kuin menneisyyttä) käyttäjät vietiin käytettävyyslaboratorioihin, joissa heille annettiin eteen laite tai sovellus X. Käyttäjillä teetettiin tehtäviä ja kyseltiin kokemuksia ja parannusehdotuksia.

Sitten tajuttiin, että aito käyttötilanne antaa parempaa, joskin työläämmin hankittavaa, tietoa X:n käytöstä. Käyttäjätutkimusta alettiinkin tehdä havainnoimalla ja haastattelemalla siellä, missä X:n ajateltiin tulevan käyttöön. Toki tehtiin myös käytettävyyslabratutkimusta. Lopuksi voitiin vielä antaa X käyttäjien arkikäyttöön viikkojakin kestäviksi koekäyttöjaksoiksi, kun X oli jo suurinpiirtein käyttökelpoinen mutta ei vielä myyntivalmis.

Mentiin siis käyttäjien arkeen, oikeisiin käyttötilanteisiin häiriöineen, epämukavuuksineen ja tulkinnanvaraisuuksineen. Kaikkialle.

Mutta ubiikkiin käyttäjälähtöisyyteen vaaditaan vielä jotakin muuta.

Se muu on sosiaalinen media, erityisesti sen eläväisimmät sovellukset: Facebook, Twitter, Foursquare, Pinterest ja kumppanit, joissa ihmiset jakavat ja kommentoivat jatkuvasti sitä mitä heidän ympärillään tapahtuu.

Suuri osa tuosta vuolaasta bittivirrasta on sosiaalista kolmen kelvinin taustakohinaa, jonka informaatioarvo on vähäinen mutta turvallisuus- ja tunnearvo voi olla sitäkin suurempi. Sosiaalinen media on ihmisiä, jotka tunnen, jotka pitävät samoista asioista, jotka ovat erilaisia ja itsenäisiä mutta kuuluvat samaan joukkoon. Olen osa erilaisia yhteisöjä, ehkä vain digitaalisessa kevythengessä mutta kuitenkin.

Yhteisöllisyys on juuri se arvo, minkä vuoksi kommentteja jätetään yhä uudestaan ja uudestaan.

Naputellaanko tässä Facebook-päivityksiä? (kuva: Paul Martin Lester/Wikimedia Commons)

Digitaalisenkin yhteisöllisyyden arvo on niin voimakas, että Twitter ja Foursquare otetaan mukaan kaupungille, mökille ja Pariisin-viikonlopulle. Checked in: Aéroport Paris-Charles de Gaulle! 36 henkilöä tykkää tästä.

Päivityksiä satelee ravintoloista, toreilta, tilaisuuksista ja tapahtumista. Tietenkin sosiaaliseen mediaan uppoudutaan eniten kotona ja ehkä työpaikalla, mutta kommentit virtaavat myös tien päältä, kauppakeskuksista ja kiikkeriltä muovituoleilta jäätelökioskin edessä. Maailman P-A-R-A-S vaniljapehmis löytyi juuri! 1 minuutti sitten paikassa Finlayson, Tampere.

Naapurikioski, pistä paremmaksi! Uudistatko jätskivalikoiman vai investoitko laatutuoleihin?

Siinä on meillä alusta: kaikkialle sulautuneet käyttäjäyhteisöt halukkaana jakamaan kokemuksensa ja ottamaan toisten kokemuksista opiksi.

Mitä muuta ubiikki käyttäjälähtöinen kehittäminen vaatisi?

Ainakin sen, että kehittävät tahot – yritykset, organisaatiot, järjestäjät, tuottajat, rakentajat jne. – kuuntelisivat mitä yhteisökohinassa liikkuu. Sen, että kehittäjät antaisivat käyttäjille heti paikan päällä mahdollisuuden ja kannustuksen jättää kommentti käyttäjien omien yhteisöjen kuultavaksi. Sen, että kansalaiset kulkisivat silmät ja korvat auki ja haluaisivat vaikuttaa siihen, millaiseksi heidän ympäristönsä muodostuu. Sen, että ympäristön kehitettävät asiat olisi digitaalisesti koottu mielekkäisiin, kansalaisen ymmärtämiin yksiköihin ja kokonaisuuksiin. Ohjelmistoja, jotka seuloisivat kohinaa ja poimisivat siitä trendejä, kohokohtia ja poikkeamia. Sen, että negatiivisesta palautteesta ei seuraisi odottamattomia sanktioita. Sen, että aktiiviset palautteenantajat ja ideoijat nostettaisiin hetkeksi jalustalle.

Minä haluaisin ehdottomasti olla ensimmäinen Co-Creation Mayor of Tampereen Jäätelökioskit.

(kuva: Ka Faraq Gatri/Wikimedia Commons)

Käyttäjälähtöisen suunnittelun tied… ei kun tutkimus

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Marketta Niemelä : 19.5.2012
Tags: , , ,

Eräs tutkijakollegani kehotti minua yleissivistämään itseäni ja työnsi käteeni kirjan ”Tiede tutkimuskohteena”. Kiitin nöyrästi ja aloitin saman tien. Perusasiat on hyvä palauttaa mieleen, kun yliopistoajoista on sentään kulunut muutama vuosi.

Minulla oli heti valmiina kysymyskin, johon halusin vastauksen: onko käyttäjälähtöinen suunnittelu tiedettä? Miksi tai miksi ei? Jo kirjan ensimmäinen luku antoi minulle runsaasti pohdittavaa.

Yleissivistämiseni alku ei ollut helppo. Kaaduin heti itse tieteen käsitteeseen. Sitä ei kirjan mukaan voi yksiselitteisesti määritellä. Jos tämä aikakausi ja ympärilläni olevat ihmiset haluavat määritellä teknologiakehityksen ja käyttäjälähtöisen suunnittelun tieteeksi, ne ovat tiedettä. Jos eivät, ne eivät ole.

En tiedä. Määrittelisittekö te käyttäjälähtöisen suunnittelun tieteeksi?

Huomatkaa, että jos sanotte Ei, on turha vedota siihen, että englannin ”science” tarkoittaa lähinnä fysiikkaa ja kemiaa, mitkä eivät kumpikaan kuulu ihmislähtöisen suunnittelijan henkiseen työkalupakkiin. Suomen rajojen sisäpuolella ”tiede” on nimittäin paljon laveampi käsite kuin ”science”, ja sulkee sisäänsä mm. lääketieteen, oikeustieteen ja ihmistieteet.

Siis myös psykologian, johon käyttäjälähtöinen suunnittelu suurelta osin perustuu. Meillä päin psykologia on tiedettä sekin.

Ihmisen mielen toiminnan ja rakenteiden tutkimus on tiedettä. (kuva: A.Mason, Jtneill/Wikimedia Commons)

Mutta sitten kirjassa todetaan, että Suomessa tiedettä määrittää tutkimuksen organisaatio ja asenne. Toisin sanoen tekeminen (tutkimus) on tiedettä, jos 1) sitä tehdään yliopistossa ja 2) asenne tutkimustuloksia kohtaan on tieteellinen (väitteille on empiiriset perustelut, tulokset alistetaan kriittiselle keskustelulle, uudet tulokset voivat kumota vanhan teorian jne).

Asenteeni on kyllä kohdallaan. Ei käyttäjälähtöisen suunnittelunkaan tutkija esitä väitteitä tutkimuskohteesta – käyttöliittymästä, vuorovaikutuksesta, käyttäjästä – ilman havaittuja tai mitattuja tuloksia. Tutkija mittaa, havainnoi ja kyselee, miten käyttäjä käyttää käyttöliittymää ja vuorovaikuttaa laitteen, ohjelmiston tai järjestelmän kanssa.

Näiden tulosten perusteella tutkija sitten väittää jotakin käyttöliittymän ja vuorovaikutuksen ominaisuuksista (näiden painikkeiden kannattaisi olla täällä, tämä toiminnallisuus kannattaisi kätkeä tuonne). Väitteistä voidaan vääntää kättä oman tutkimusryhmän ja varsinkin tietenkin koodareiden ja insinöörien kanssa, jotka ovat sitä mieltä, että toiminnallisuus on mahdoton toteuttaa tuonne kätkettynä eivätkä painikkeet sovi tänne ollenkaan. Jossain vaiheessa päästään yhteisymmärrykseen sekä painikkeista että toiminnallisuuksista.

Mutta jotain puuttuu, jotta tämä olisi tiedettä.

Käyttöliittymään ja vuorovaikutukseen liittyviä havaintoja harvoin kerätään pitkän ajan kuluessa ja eri tilanteissa tarkoituksellisesti ja järjestelmällisesti niin, että niitä liitettäisiin yhteen systemaattiseksi kokonaisuudeksi. Näin tiede luonteenomaisesti toimii, on Ilkka Niiniluoto todennut vuonna 1980. Järjestelmällisesti kerätyistä havainnoista voitaisiin muodostaa teoria, joka kuvaisi, selittäisi ja jopa ennustaisi vuorovaikutusta. Teoriasta voitaisiin johtaa hypoteesi, jota voitaisiin testata empiirisesti keräämällä lisää havaintoja.

Käyttäjälähtöisen suunnittelun taustalla on kyllä teorioita. Esimerkiksi havaitsemisen teorioita, toiminnan teoriaa (Activity theory) ja motivaation teorioita. Ehkä käyttäjäkokemuksenkin määrittelyä voi sanoa teoriaksi. Kyllä näitä käytetään, mutta enpä juuri ole pyrkinyt kaatamaan niitä ja kehittämään uusia teorioita, jotka selittäisivät vuorovaikutusta paremmin.

Siinä meni se tiede, teorian mukana.

Selaan kirjan ensimmäistä lukua sinnikkäästi eteenpäin ja törmään OECD:n tutkimusluokitteluun. Onko käyttäjälähtöinen suunnittelu luokiteltavissa perustutkimukseksi, soveltavaksi tutkimukseksi vai kehitystyöksi?

Tämäkin vuorovaikutteinen tuote on voitu suunnitella käyttäjälähtöisesti. Onko se tiedettä? (kuva: Baycrest/Wikimedia Commons. CC-BY-SA-2.5)

Tutkimustyössäni en etsi uutta tieteellistä tietoa vaan pyrin suoraan käytännöllisiin tavoitteisiin tai sovelluksiin. Tutkimustyöni ei siis ole perustutkimusta. Sitä voisivat olla ihmisen havaitsemisen ja tiedonkäsittelyn tutkimus, tunteiden tutkimus ja ihmisten välisen sosiaalisen kanssakäymisen tutkimus. Näitä tehdään yliopistoissa.

Onko tutkimustyöni soveltavaa tutkimusta, koska pyrin käytännön hyötyyn? Sikäli kun rakennan tutkimustani ja tiedon etsintääni perustutkimuksen tuloksille. Perustutkimuksen tulokset vain ovat harvoin suoraan tai helposti sovellettavissa käyttöliittymän suunnitteluun. Eikä minun tutkimustyössäni tiedon etsintä ole erityisen omaperäistä – vaatimus, jonka OECD asettaa sekä perus- että soveltavalle tutkimukselle. Päinvastoin, yritämme käyttää standardoituja, hyväksi havaittuja menetelmiä systemaattisesti mutta tarkoituksenmukaisesti soveltaen. Samalla niitä tulee toki uudistettua silloin tällöin. Onkohan se riittävän omaperäistä OECD:lle?

Käyttäjälähtöinen suunnittelu on toimintaa, jonka päämääränä on tutkimustulosten avulla saavuttaa uusia ja paranneltuja tuotteita ja palveluja. Näin juuri! Tutkimustyöni onkin pääasiassa kehitystyötä.

Olen kehittäjä. Mukavaa.

Jos pidätte ei-teoreettista kehitystyötä tieteenä, minäkin olen tieteilijä. Jos ette, olen vain tutkija. Se ei muuten ole hassumpi duuni sekään. Sen ohessa voi harrastaa vaikka tiedettä.

Mika Kiikeri ja Petri Ylikoski (2004). Mitä on tieteentutkimus? Luku 1. teoksessa Tiede tutkimuskohteena. Filosofinen johdatus tieteentutkimukseen.  Gaudeamus, Helsinki. 

My way to understand technology: a poem in Finnish

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Marketta Niemelä : 15.5.2012
Tags: , , , ,

English is not my native language. I find it sometimes very hard to express myself in that. Even though English is the current language of technology, and technology is the very thing I want to write about, I find English troublesome.

I guess the reason is that I think technology is human.

When technology is engineering, the language is no problem. What the hack, you need no language at all. You can put technology in numbers, and they are the same everywhere and for every man. Say, what is green energy technology about? A windmill: 12V, 6m, 300 W, 11m/s, 108 W, 2m/s, 13 kg, 2v.

If taken a little bit further, technology is specifications. A windmill turbine consists of fan wheel, balanced center hub, compressor, tail arms, pivot, air hose, diffuser, tower. Axis: horizontal. Rotor diameter: 72 inches. Number of blades: 12.

What is the language of these windmills? (photo: Thomas Kohler/Wikimedia Commons)

Windmills are great. But as a skill of writing, making specs is no more challenging than writing the alphabet backwards.

This is not enough for me. I want to see the user involved. To me, technology is not technology without its human part, the user, or sometimes the builder, the designer, or just the one who benefits from the technology although does not use it directly.

I want to say it again: technology is not technology without the human part. Technology is technology only in the eye of a man, people, user. In a way, it is totally meaningless to write about technology without considering the human side of it.

And here start my difficulties in writing about technology in English.

All which is exact is so easy to write. I could be the one in John Searle’s Chinese room and read rule books and write just by the rules, with no exceptions, no personality, no language that can be appraised as extraordinary beautiful or ugly. No out-of-the-box, no story that touches the reader and makes him move.

This guy, John Searle, understands something about human and technology. (photo: M. Cuevas/Wikimedia Commons)

But humans are not exact whatsoever. The human part of technology is fully and inherently inexact, and thus can’t be put in numbers nor specifications. For instance, feelings and emotions, which are so deeply human – how to tell them precisely? What on earth is an accurate emotion?

Of course it have been tried. History of psychology science is full of attempts to measure and specify emotions. Current computer scientists push hard to develop software that could recognice and interpret human feelings and adjust the behaviour of the machine accordingly. Engineers build robots who smile to you, or look puzzled when not understanding your command.

But can a robot love? Can a computer understand, when you are in the mood? Can even you tell, what your friend is experiencing, when she takes the lowest option one after another in the Beck depression scale?

Psychologists know, that the truth of human is not in numbers nor in exact phrases. The truth is in the unverbal, in the words left unsaid, in between the lines. The truth is there and within reach but definitely not pointed out.

Therefore, I believe, when developing technology further and further, and trying to understand and apply it better, we start to see that numbers and specifications play less and less a role.

What comes in stead, are the tools that have been used in trying to understand human for centuries: fiction, literature, poetry. Technology becomes stories. In English, or, if you really want to understand the unsaid, in your mother language.

I’ll write a poem for technology, and then I’ll sing and dance.

Voisiko ubikukka sanoa ”Vettä, kiitos”?

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Marketta Niemelä : 13.5.2012
Tags: , , ,

Kukkien kastelu unohtuu minulta usein. Aina tuntuu olevan jotain muuta tähdellisempää tekemistä. Mutta onneksi on tekniikka, palvelijamme.

Ubiikkiteknologian kehittyessä tieto- ja viestintätekniikkaa – prosessoreita, antureita, sähköisiä muisteja – upotetaan joka paikkaan, joka esineeseen ja joka koloon. Kaikki nämä olisivat myös yhteydessä verkkoon, toisiin esineisiin ja paikkoihin, joko internetin kautta tai suoraan keskenään.

Jokaisella paikalla, esineellä ja kololla olisi ikioma digitaalinen identiteetti, uniikki virtuaaliheijastus verkossa.

Tämä talo. Tämä ovi. Tämä ikkuna. Tämä pelargoni. Kaikki löydettävissä netistä.

Ubiikkiajan pelakuulla voisi olla virtuaalikaksonen verkossa. (kuva: KENPEI/Wikimedia Commons)

Mitä ubiikkimaailmassa tapahtuu, kun pelakuu alkaa näyttää nuutuneelta?

Vaihtoehtoja olisi enemmän kuin nyt. Esimerkiksi:

  • Kännykkääni kilahtaa hälytys: Pelargoni kaipaa kastelua. Sijainti: kuistin ikkunalauta, suunta länsi. Kosteusprosentti: 20% (e.d. 22%). Ennuste: 15% klo 17:00. Ennakoitu elinikä: n. 72 tuntia. Animaatiossa näkyy kukka, joka vääntelee käsiään yhteen ja hymyilee anovasti.
Tai:
  • Pelakuun älyruukkuun upotetut ledivalot alkavat välähdellä aina, kun kävelen ohi. Kuivuustilan edetessä alkaa kuulua myös hiljainen Tzing! Tzing! Tzing!
Tai:
  • Pelakuu ilmoittaa kuivuudesta talolle, joka huomaa minun olevan matkalla ja käskee ikkunan vetää verhon kukan eteen.
Tai ehkä:
  • Pelakuu on puoliorgaaninen kyborvokki, joka ei käytä vettä vaan saa kaiken kasvamiseen tarvittavan energian hiilidioksidista ja auringonvalosta. Kyborvokkeja saa ilmaiseksi älytalokaupan päälle. Hyvin varusteluista tavarataloista voi hankkia myös premium-mallin, joka vastaa, kun sille jutellaan.
Tai mahdollisesti:
  • Pelakuu ei ole enää ikkunalaudalla ollenkaan, mutta voin katsoa sitä säätämällä piilolinssini lisätyn todellisuuden puutarha-asetukselle. Eli kun olen kyllästynyt siihen, että kaikki näyttää Saksikäsi-Edwardin karkkimaailmalta, räpäytän silmiäni ja napsautan sormiani ja olenkin Eedenin puutarhassa. Naps vain! Liikuttelen etusormea ja vaihdan viikunapuut pelakuihin. Naps naps!

Ja niin edelleen. Vaihtoehtoja riittää.

Pelargonioiden niin kuin muidenkin kasvien kasvattamisessa eräs tärkeä juttu on, että niihin pitää kiinnittää huomiota. Ilman huolenpitoa ne eivät kasva, vaan kuihtuvat ja kuolevat. Minä uhraan pelakuulle aikaani, vettä ja satunnaisesti myös tilkan lannoitetta. Pelakuu vastaa kukkimalla rehevästi.

Voisiko tämä kukka sanoa ”Vettä, kiitos”? (kuva: Andreas Dobler/Wikimedia Commons)

Minä en käske pelakuuta, vaan pyydän. Kukka ei ole kontrolloitavissa. Luulen, että juuri siinä on se taika, miksi ihmiset ylipäänsä hoitavat kasveja. Voin aina kehittyä paremmaksi pelargonioiden kasvattajaksi, enkä koskaan ole siinä täydellinen. Palaan yhä uudestaan parantamaan suoritustani, ja uskollinen pelakuu antaa minulle anteeksi ja tekee uusia lehtiä pudonneiden tilalle.

Mutta voisi se joskus itsekin muistuttaa minua kastelusta. Vaikka sanomalla Naps!

Tai voisikohan se sanoa: ”Vettä, kiitos”?

Seuraava sivu »