Teknokritia


Älykkäät ympäristöt ja millaista niissä olisi elää

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Aion : 10.5.2012
Tags: , , ,

Arkiympäristöömme on ilmaantunut yhä uusia merkkejä ubiikkiteknologian tulosta.

Älykännyköitä, tabletteja ja kannettavia näkyy kaikkialla. Olemme langattomassa yhteydessä verkkoon jatkuvasti, ja se on vaatimus, ei ylimääräinen hyvä. Interaktiivisia ilmoitustauluja on ilmaantunut sinne tänne, samoin älytauluja kouluihin. Palvelu kuin palvelu alkaa löytyä verkosta, ja ne mokomat alkavat tuntea tapamme ja sosiaalisen verkostomme sekä tietävät sijaintimme. Aikakauslehdistä löytyy 2D-koodeja, joiden kautta pääsee kätevästi kännykällä lisätiedon äärelle.

Kännykkääsi tietoa kirjoittajasta. Lataa ilmainen UpCode-ohjelma, käynnistä se ja anna ottaa koodista kuva. (Koodi: QArt Coder, http://research.swtch.com/qr/draw)

Auton tuulilasi on näyttö, joka antaa ajo-ohjeet ja kertoo nopeuden ja liikennemerkit. Kotiin kannetaan älymittareita reaaliaikaista sähkönkulutusta seuraamaan. RFID-tagit yleistyvät kaupassa ja logistiikassa. Vuorovaikutus muuttuu luonnollisemmaksi: hiiri ja näppis vaihtuvat kosketukseen, eleisiin ja puheeseen.

Mitä tapahtuu ubiikkiteknologian eli kaikkialle ympäristöön sulautuvan, kommunikoivan ja vuorovaikuttavan teknologian vain lisääntyessä?

Jossain vaiheessa näyttöjä, softaa ja kaistaa on niin paljon, että oppilaat opiskelevat täysin etänä, bisneskumppanit tapaavat enää virtuaalisesti, potilaat hoitavat itse itsensä kotona tai lääkärin etäoperoimana. Ympäristömme on pullollaan sensoreita, jotka mittaavat ja seuraavat meitä ja ympäristön tilaa, ja säätävät olosuhteita tai ilmoittavat poikkeamista. Tai palkitsevat meitä virtuaalipokaaleilla, kun olemme saavuttaneet jonkin tavoitteemme.

Fyysiset esineet ja asiat ympärillämme ovat puoleksi digitaalisia, vuorovaikutteisia ja muokattavissa. Ubimaalilla maalatun seinän väri vaihtuu käden pyyhkäisyllä. Kahvinkeittimen kanssa voi jutella puoliälykkäästi päivän kalenterimerkinnöistä ja kommentoida yhdessä maailman uutisvirtaa.

Ympäristö olisi älykäs: muistava, oppiva, ennakoiva, kommunikoiva, palveleva. Vaihdettavissa virtuaalisesti sen näköiseksi kuin haluat.

Hauskaa, juu. Mutta millaista äly-ympäristössä olisi elää?

Ehkä sen toimintaa voi – hieman ilkikurisesti – ennustaa sillä perusteella, millaista on nyt elää alkeisubiikkiteknologian eli tietokoneen kanssa.

Ohjelmistot toimivat enimmäkseen, joskus jumittuvat, joskus sotkevat toisiaan tai koko systeemin. Tietokone kaatuu, netti pätkii. Virus rikkoo tiedostoja tai haittaohjelma ehtii lähettää roskapostia nimissäsi miljoonalle ihmiselle. Luottotietosi varastetaan. Häirikkö kiusaa sinua facessa tai mesessä ja kirjoittaa törkykommentteja blogiisi nopeammin kuin ehdit niitä poistaa.

Aina kun avaat koneen, sinun halutaan päivittävän jotain. Storet ja pilvet pullistelevat uusia, kivoja, aivan välttämättömiä appseja, jotka ovat ilmaisia, paitsi jos niillä oikeasti haluaa tehdä jotain tuottavaa. Kaikki haluavat huomiotasi: verkostosi, ohjelmasi, käyttöliittymäsi, mainokset verkkosivuilla ja ilmaisohjelmissa.

Voiko virus sulkea tämän, maailman tärkeimmän oven?

Mitä ennustamme tämän perusteella?

Laitteet ja esineet kotonamme, pöydillämme ja hyllyissämme toimisivat enimmäkseen, joskus jumittuisivat, joskus sotkisivat toisiaan tai koko systeemin. Seinät, huonekalut ja vaatteet ilmoittelisivat päivityksistä ja tietoturvauhkista, haluaisivat uusia ominaisuuksia, vilkuttaisivat tiedotuksia ja mainoksia.

Älyseinällesi virtaisi roskapostia. Lifeblogisi näyttäisi kadottaneen kaksi vuotta elämästäsi. Kahvinkeitin ei suostuisi keittämään lempiespressoasi ennen uutta softaversiota. Päivityksen jälkeen sänky ei enää kysyisi kalenterilta hälytyksiä, eikä kukaan herättäisi sinua ajoissa. Virus iskisi jääkaappiin etkä saisi maitoa. Luottotietosi varastettaisiin.

Maailma ei siis oikeastaan muuttuisi mitenkään. Harmeja on aina.

Ubiikkiteknologia on sotkuista, sanovat Paul Dourish ja Genevieve Bell, Divining a Digital Future – Mess and Mythology in Ubiquitous Computing -kirjan kirjoittajat. Meillä on jo aika älykkäät ympäristöt, ja älykkyyden lisääntyminen tuskin muuttaa kokemustamme tekniikan kanssa toimimisen hankaluudesta ja sekavuudesta. Ubiikkiteknologian myötä tulee paljon uusia, kiinnostavia juttuja, tapamme ja käytäntömme muuttuvat, työskentelytapamme on jotain aivan muuta kuin nyt – mutta ympäristö ei aina toimi odotustemme tai halumme mukaan.

Näin ajatellen älykkäät ympäristöt eivät tunnu kovin kummalliselta jutulta. Äly-ympäristöissä haukuttaisiin toimimatonta tietokonetta ihan niin kuin ennenkin. Ja puhuttaisiin seinille. Mutta sitäkin on tehty aina.

Advertisement

Teknologia on kulttuuria

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Aion : 8.5.2012
Tags: , , , ,

Ihmettelen, kuinka vähän teknologiasta puhutaan kulttuurina. Eikö meillä ole tarvetta käsitellä teknologiaa taiteen keinoin? Onko teknologia itsestään selvää ja vain työkalu ilman omaa tarkoitusta ja luonnetta?

En usko.

Teknologia on jotain suurempaa kuin väline arkitarkoitustemme saavuttamiseksi.

(kuva: Friedrich Tellberg/Wikimedia Commons)

Ydinvoimala ei ole vain sähköntuotantoa. Ydinvoimala on näyte siitä, että ymmärrämme näkymättömiä fysiikan ja kemian ilmiöitä, jotka pitävät universumin koossa ja jonkinlaisessa tasapainossa. Eikä kännykkä ole vain juttelua ja imagonrakennusta. Kännykkä on osoitus siitä, että hallitsemme radioaaltoja, ymmärrämme elektronien hyppelyä puolijohteissa tai metallilankoja pitkin. Osaamme vaihdella sähköisiä on-off- tiloja niin, että näemme tekstiä, kuvia ja videoita ja voimme muokata niitä mieleiseksemme.

Vielä parempaa: sekä ydinvoimala että kännykkä näyttävät myös, että osaamme järjestäytyä yhteisöiksi suuremman hyvän vuoksi.

Ydinvoimala ei olisi mahdollinen ilman monimutkaista sosiaalista organisoitumista, joka vaatii kirjoitettuja ja kirjaamattomia sääntöjä, hiljaisia sopimuksia, yhteisiä käytäntöjä. Ydinvoimala vaatii luottamusta.

(kuva: Nixdorf/Wikimedia Commons)

Ydinvoimala on ihmisten välinen luottamusjärjestelmä.

Kännykkä on mahdollistanut uudenlaista sosiaalista organisoitumista, ja voi veljet, emmekö käytä sitä hyväksi. Olemme yhteydessä niihin, jotka ovat kaukana, kuulemme heidän sanansa, äänensävynsä, naurunsa ja itkunsa.

Voin kuunnella, kuinka toinen ihminen hengittää maapallon vastakkaisella puolella.

Pian on itsestäänselvyys, että jokainen kantaa omaa yhteisöään  taskussa. Facebook, Twitter, Foursquare, Pinterest. Ne eivät ole ohjelmistoja, eivät alustoja, eivät palveluita. Ne ovat kavereita, tuttuja, kollegoita, perheenjäseniä. Työnantajia, työntekijöitä, mentoreita, oppilaita. Rakastettuja, vihamiehiä. Ihailtuja, inhokkeja.

Ihmiset ovat tärkeitä ja teknologialla on juuri sen vuoksi itsessään merkitystä. Teknologia on sitä, että hallitsemme omaa ympäristöämme. Teknologia on sitä, että kuulumme joukkoon. Emme ole avuttomia emmekä hylättyjä.

Teknologia on meidän kulttuuriamme, tapamme ilmaista mikä on meille tärkeää. Teknologialla muokkaamme maailmaa meille merkitykselliseksi.

Etteikö teknologia olisi runon arvoinen?

Tutkijan uudet taidot: avoimuus ja tarinankerronta

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Aion : 6.5.2012
Tags: , , , , , ,

Nykyaika tarkoittaa avoimuutta. Sen merkkejä näkyy joka puolella: avoin innovaatio, käyttäjälähtöisyys, joukkoistaminen, jakaminen ja verkostoituminen sosiaalisessa mediassa alkavat olla arkipäivää niin bisneksessä kuin yksityiselämässäkin.

Mikä estäisi avoimuuden etenemistä suojattuun norsunluutorniin eli tutkijan mieleen ja tutkimuskäytäntöihin asti? Ei mikään. Akateeminen tekijyys, julkaisu ja opetus ovat kaikki murroksessa. Tutkijankammioita kangetaan voimalla auki.

Avoimuus ja vapautuminen ovat siitä jännittäviä, että ne pakottavat viestimään uusin keinoin. Tutkijankin on aika kertoa tarinoita.

Tarinoilla lumoaminen on ikivanha taito (kuva: Wilhelm Gentz/Wikimedia Commons )

Tutkimusta tehdään yhdessä ja joukkoälyn voimin

Avoimuus ei rysähdä tutkimusmaailmaan ylhäältä päin vaan hiipii lähemmäksi usealla eri rintamalla yhtä aikaa.

Tutkimustiedon keräämisen luonne on muuttumassa. Tieto ja ymmärrys kerätään käyttäjiltä kysymällä, yhteiskehittämällä ja joukkoistamalla eli jakamalla ideointi- ja kokeilutyötä talkoohenkisesti joukolle ihmisiä.

Tutkija ei tee enää mitään yksin, vaan toimii monen tutkijan ja tietolähteen äänitorvena, tiedon, ideoiden ja ymmärryksen yhdistelijänä uusiksi kokonaisuuksiksi.

Tutkimustyön muutoksen voi rinnastaa siihen, miten fiktiokirjoittaminen on kehittynyt.  Kirjallisuudessa on aina ollut tärkeää intertekstuaalisuus, kirjallisuus- ja taidehistorian tunteminen ja liittäminen osaksi omaa työtä vähintään rivien väleissä.

Kirjojen intertekstuaaliset linkit kattavat tuhansien vuosien kirjallisuushistorian (kuva: William Hoiles/Wikimedia Commons)

Internetin yleistyessä helppoakin helpompi verkkojulkaiseminen on tuonut intertekstuaalisuuden läpinäkyväksi, sillä verkkotekstejä linkitetään keskenään, kirjoitetaan yhdessä, kommentoidaan ja korjaillaan jatkuvassa vuorovaikutteisessa prosessissa. Storify-tyyppinen kuratointi eli oman tekstin koostaminen suoraan toisten verkkotekstejä (ml. twiitit, kuvat, videot) lainaamalla on ääriesimerkki intertekstuaalisuuden läpinäkyvyydestä.

Taiteilijat joutuvat miettimään, mitä merkitystä tekijällä ja tekijyydellä on. Romanttinen näkemys kirjailijasta köyhänä ja kärsivänä erakkona katoaa some-aktiivisen, esiintyvän ja brändäävän kirjoittajaimagon alle. Nykykirjailija ei pelkää vuorovaikutusta vaan etsiytyy sitä kohti, ja samalla luo tarinaa itsestään, omasta persoonastaan.

Tähän suuntaan kulkee tutkimusmaailmakin. On koko ajan selvempää, että tutkimustulos tai innovaatio ei synny yksittäisen tutkijan työn tuloksena, vaan joukkoälyn purskauttamana. Joku tai jotkut vain ottavat kunnian viimeistelystä tai tekevät sen viimeisen oivalluksen.

Jotta luova kliksahdus mielessä syntyisi, on hakeuduttava tietolähteiden seuraan ja kerättävä monenlaista informaatiota. Verkoston ja vuorovaikutuksen monipuolisuus on tutkijalle rikkaus.

Akateeminen julkaisu ja opetus vapautuvat

Akateemisia julkaisukäytäntöjä ravistellaan. The Guardian -lehdessä tieteellisen julkaisemisen kalleuteen kyllästyneet yliopistotutkijat keskustelevat “akateemisesta keväästä” eli verovaroin rahoitetun tutkimustiedon avaamisesta lukijoiden saataville ilmaiseksi.

Perinteisessä julkaisumallissa tutkija lähetti tutkimusraporttinsa tieteelliseen aikakauslehteen, joka arvioi raportin vertaistutkijoiden avulla ennen mahdollista julkaisua. Hyvän lehden merkki oli, että kovin moni artikkeli ei päässyt läpi. Lukija maksoi mielellään, kun tiesi, että lehdessä on vain laadukasta ja korkeiden standardien mukaista tutkimustietoa.

Vapaan julkaisun eli ns. open access -malleja on erilaisia. Eräässä tyypillisessä mallissa tutkija tai pikemminkin tutkimuksen rahoittaja maksaa lehdelle julkaisusta, ja samalla siis hoitaa osan lehden vertaisarvioinnista ja julkaisutoiminnasta koituvista kuluista. Lukija saa artikkelit käyttöönsä ilmaiseksi. Jokainen voi kerätä omaa tutkimustietopääomaa ja hyödyntää sitä omassa työssään.

Brittien tiedeministeri David Willetts sanoo, että Open Access -menettelytapa muuttaa koko akateemisen tutkimuksen luonteen. Tavoitteena on yhteistyöhön perustuva avoin tutkimus, aivan uudenlainen akateeminen löytöretkeily.

Akateeminen kevät on koittamassa (kuva: Mah Jong/Wikimedia Commons)

Tutkimukseen perustuvaa akateemista opetusta avataan yhtä lailla. The New York Timesin mukaan yhdysvaltalaiset huippuyliopistot MIT ja Harward aikovat jakaa ilmaisia verkkokursseja internetiin. Kurssin suorittaja saa merkinnän ja arvosanan mutta ei virallista suoritusmerkintää. Yliopistot keräävät globaalia internet-opiskelijoiden yhteisöä ja kokeilevat samalla uusia opetusmenetelmiä ja -teknologioita käytännössä.

Ilmaista, vapaata, avointa. Eliittiyliopistot hinkkaavat norsunluugloriaa seinistään riuskalla otteella.

Tarinat hyppivät yli tieteenalarajojen

Mutta totta kai tutkimuksen avautumisen matkalla on hidasteita.

Jotta akateeminen kevät koittaisi, julkaisujen vapautuminen ei riitä. Tutkijoiden koko ajattelutavan on muututtava, vaaditaan The Guardianissa.

Tohtoriopiskelija Brant Moscovitchin mukaan tutkijoiden on lähdettävä bunkkereistaan: on opittava jakamaan omaa tietoa ja käyttämään toisten tieteenalojen tuottamia tutkimustuloksia. Tutkijoiden on opittava puhumaan samaa kieltä ja keskustelemaan keskenään. Näin myös laaja yleisö voidaan saada kiinnostumaan ja luovuttamaan verorahoja tutkimukseen entistä halukkaammin.

Tarinankerronnan taito on eduksi juuri silloin, kun halutaan hälventää tieteenalarajoja ja houkutella suurta yleisöä.

Tarinat liikuttavat ihmisiä, tarinoista syntyy keskustelua

Jonathan Gottschall, The Storytelling Animal: How Stories Make Us Human -kirjan kirjoittaja toteaa, että ihmisiä ei liikuta tieto, vaan tunne.

Tunne puolestaan syntyy tarinoista: Olipa kerran… tai Oletteko kuulleet, mitä tapahtui… värisyttävät mukavasti selkärankaa.

Hyvään tarinaan lukija uppoutuu täysin, ja mitä uppoutuneempi lukija on, sitä enemmän tarina voi muuttaa häntä. Hyvä tarina saa lukijan heittämään pois älylliset suojamuurinsa ja altistumaan tarinan viestille. Lukijasta tulee sokea tekstin epätäsmällisyyksille. Hyvä tarina on kuin Troijan hevonen, joka huomaamatta syöttää kertojan viestin lukijan mieleen.

Kreikkalaiset tunkeutuivat Troijaan onton hevospatsaan vatsassa (G.D. Tiepolo; kuva: Web Gallery of Art/Wikimedia Commons)

Fiktio muuttaa tehokkaammin uskomuksiamme kuin argumentointi ja todisteet, sanoo Jonathan Gottschall. Ymmärtämällä fiktion luonnetta osaamme myös nähdä koska tarinoita käytetään ja varustautua niitä vastaan.

Hyvään tarinaan on vastattava vielä paremmalla.

Tarinamarkkinoiden paikka: sosiaalinen media

Jos tutkija haluaa viestiä tehokkaasti tuloksistaan, niistä kannattaa siis luoda tarina.

Ja hyvää tarinaa kannattaa jakaa sosiaalisessa mediassa, missä se voi levitä muutamissa tunneissa koko maailmaan ja nostattaa jopa vallankumouksia.

Matthew Yeomans antaa The Guardianissa vihjeen niille, jotka miettivät, miten sosiaalisessa mediassa voi toimia: on tiedettävä mitä haluaa sanoa. On tiedettävä, mikä omassa viestissä on arvokasta ja käyttökelpoista niille sosiaalisen median yhteisöille, joihin haluaa yhteyden.

Kun tietää tarinan, jota haluaa kertoa, ja ymmärtää erilaisten yhteisöjen kiinnostuksen kohteet, voi tarinaa alkaa hienosäätää ja paketoida jokaiseen sosiaaliseen mediaan erikseen.

Näin päädytään takaisin avoimuuteen. Jotta tutkija saisi kunnian tuloksistaan ja tarinoistaan, on oltava avoin avoimuudelle ja otettava rohkeasti omistajuus oman osaamiseen.

Olet sitä mitä jaat! Älä odota pomon lupaa olla aktiivisesti avoin, sanoo Ylen suunnittelupäällikkö, some-emo Tuija Aalto, joka on itse elävä esimerkki siitä mistä puhuu.

Tutkija kuitenkin harkitsee ennen kuin tekee. Jos sosiaalinen media vielä arveluttaa, perinteisemmän tarinankerronnan taitoa voi harjoitella vaikka osallistumalla eduskunnan Tulevaisuusvaliokunnan järjestämään kirjoituskilpailuun, jossa etsitään visioita ja näkemyksiä tulevaisuudesta. Mustat joutsenet -kisan takaraja on elokuun viimeinen päivä.

Kyllä vain, minäkin aion osallistua, aivan avoimesti.

P.S. Ja niin muuten, onhan meillä ne avokonttoritkin.

P.P.S. Hei tutkija! Ovea ei saa enää kiinni, joten parempi astua ulos.

Lähteitä ja lisätietoa:

Aalto, Tuija 2012. Verkkoviestintätaidot avoimuuden aikakaudella (video). Interaktiivinen Tekniikka Koulutuksessa -konferenssissa 18.-20.4.2012.

Gottschall, Jonathan: Why storytelling is the ultimate-weapon. Co-Create, ladattu 5.5.2012.

Jha, Alok 2012. Academic spring: how an angry maths blog sparked a scientific revolution. The Guardian 9.4.2012.

Lewin, Tamar 2012. Harvard and M.I.T. Team Up to Offer Free Online Courses. The New York Times 3.5. 2012.

Moscovitch, Brant 2012. Spring must thaw more than academics journals. The Guardian 26.4.2012.

Willetts, David 2012. Open, free access to academic research? This will be a seismic shift. The Guardian 1.5.2012.

Yeomans, Matthew 2012. How can sustainability communicators establish a social media voice? The Guardian 3.5.2012.

Mustat joutsenet, avoin kirjoituskilpailu 31.8.2012 saakka. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta.

Klassikko: Mark Weiserin Ubiquitous Computing

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Aion : 2.5.2012
Tags: , , ,

(kuva: Milan Kovarovic / Jurvansuu, M. 2011. Roadmap to a Ubiquitous World. VTT Research Notes 2574.)

Yhdysvaltalainen Xerox PARC -tutkimuslaitoksen tutkija Mark Weiser (1952-1999) esitti 1990-luvun vaihteessa idean tietotekniikasta, joka leviää kaikkialle ja sulautuu ympäristöön niin, ettemme enää ajattele sitä tietoisesti eikä se häiritse meitä. Tämä ubiikki- tai ubiteknologia (engl. ubiquitous computing) olisi yhtä huomaamatonta tekniikkaa kuin kahvinkeitin tai auto: käytämme niitä mutta emme ajattele, miten.

Weiser näki mielessään huoneen, jossa olisi pöydille ja seinille ympäriinsä levitettynä muistilappuja, papereita ja tauluja. Mutta näistä jokainen olisikin vuorovaikutteinen näyttö, jota ohjaisi vähän sähköä vaativa ja halpa prosessori. Jokainen prosessori ja näyttö olisi kytketty yhteiseen tietoverkkoon. Jokainen näyttö, pieninkin, olisi suora ovi yhteiseen digitaaliseen tietovarantoon. Jokaista näyttöä voisi muokata yhä uudestaan ja uudestaan.

Weiser vertasi ubiteknologiaa luku- ja kirjoitustaitoon. Kun olemme oppineet käyttämään luki-teknologiaa – aakkosia, kielioppia, kyniä, papereita jne. – emme enää tiedosta teknologian käyttöä. Me vain käytämme sitä tavoitteidemme saavuttamiseen, olkoon ne sitten oppimista, jakamista, itsensä ilmaisua tai mitä vain.

Rakastumisia, hyvästijättöjä, perheasioita, itsensä kehittämistä. Weiser halusi painaa tietotekniikan näkymättömiin, ei nostaa sitä inhimillisten tavoitteidemme tielle.

Tutkimusrahoittaja Tekes houkuttelee suomalaisia kehittämään ubiteknologiaa (ilmoitus Tekniikka&Talous-lehdessä 27.4.2012)

Kaksikymmentä vuotta on kulunut, ja Weiserin ubivisio on toteutumassa hyvää vauhtia. Kännykät, kannettavat, netit ja langattomat yhteydet ovat sulautuneet arkeemme saumattomasti. Yhä enemmän tietoa upotetaan verkkoon ja prosessoidaan siellä, ja jokainen tietotekninen laite on ovi tähän valtavaan, jatkuvasti kasvavaan ja muuntuvaan tietopilveen.

Eikä pilvessä ole vain kuivaa faktaa, vaan yhä enemmän herkullista sosiaalista tietoa. Kuka kuuluu mihinkin, kuka tykkää mistäkin. Hedelmällistä niille, jotka osaavat sitä käyttää. Tulevaisuudessa yhä merkittävämpää.

Oikeastaan tietotekniikka samalla sekä katoaa tietoisuudestamme että tunkee sinne entistä enemmän. Jos yhteisön jäsenyys määritelläänkin digitaalisessa maailmassa, ubiteknologian mutkattomasta käytöstä tulee kansalaistaito ja pärjäämisen ehto.

Mark Weiser (kuva: Wikipedia)

Lisätietoa:

Weiser, Mark 1991. The Computer for the 21th Century. Scientific American, September 1991, 94-104.

Lyhyesti Weiseristä ja artikkelin kopio

Wikipedia: Jokapaikan tietotekniikka

Wikipedia: Mark Weiser (engl.)

Jurvansuu, Marko 2011. Roadmap to a Ubiquitous World. Where the Difference Between Real and Virtual is Blurred. VTT Research Notes 2574.

« Edellinen sivu