Teknokritia


Sokeana syntynyt, joka alkoi nähdä. Osa I

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Marketta Niemelä : 25.6.2013
Tags: , ,

Opiskeluajoiltani muistan psykologian oppikirjassa kerrotun tapauksen, jossa syntymästään saakka sokealle leikattiin aikuisiässä näkö. Olen kuvitellut sokean ensimmäiset hetket näkevänä kymmeniä kertoja.

640px-Citrus_sinensis_close-up

(Kuva: Ankara/Wikimedia Commons)

Alfred nostaa kättään. ”En tiedä mihin tämä osuu”, hän sanoo. Lääkäri pitelee appelsiinia kämmenellään Alfredin edessä, niin lähellä että tämä voisi vain ojentaa kätensä ja ottaa sen. ”Näetkö, mitä minulla on kämmenelläni?” lääkäri kysyy ja liikuttaa hitaasti appelsiinia vaakatasossa Alfredin edessä. Psykologi seuraa hieman kauempana tilannetta muistilehtiö kädessään, kynä merkitsee ylös jokaisen Alfredin sanan, ilmeen ja liikkeen. Videokameran vieressä seisoo kaksi sairaanhoitajaa ja tarkkailee Alfredia kulmat rypyssä. Näkevän sokean tasapaino ei yhdisty silmien välittämään informaatioon; Alfred saattaa kaatua koska tahansa.

Alfred pitää kättä koholla mutta ei yritä tavoittaa appelsiinia.”Voin pahoin”, hän sanoo ja sulkee silmänsä. Käsi hapuilee edessä olevaa ilmaa heti varmemman oloisena, juuri niin kuin Alfred on tottunut tekemään kymmeniä vuosia. Käsi on sokean tuntosarvi.

Avaa silmäsi”, pyytää lääkäri. ”Yritä kuvailla mitä tunnet. Mitä uutta koet.” Alfred avaa silmänsä ja horjahtaa, sairaanhoitajat syöksähtävät eteenpäin mutta Alfred korjaa tasapainonsa itse. ”En tiedä mitä koen”, hän mumisee. ”Minä kai näen mutta en osaa sanoa mitä. Tummaa. Vaaleaa. Sellaista… liikettä.” Lääkäri pitelee appelsiinia Alfredin silmien edessä mutta tämän silmät eivät tarkennu vaan harittavat jonnekin kaukaisuuteen, molemmat omiin taivaanrantoihinsa. ”Minä ojennan käteesi jotakin”, lääkäri sanoo ja tarttuu toisella kädellä Alfredin kohotettuun käteen. Kämmenelle hän laskee varovasti appelsiin. Aflredin sormet tarrautuvat siihen ja hymy leviää hänen kasvoilleen. ”Appelsiini!” hän hihkaisee. Hän nostaa appelsiinin silmiensä eteen ja tunnustelee hedelmää molemmilla käsillään. ”Appelsiini. Appelsiini. Onko tämä tässä appelsiini?”. Hän tuo appelsiinin aivan kasvojensa lähelle ja nuuhkii sitä. Hän liikuttaa sitä vetistävien silmiensä edessä ja yrittää käsittää yhteyden sen, miltä hänen silmissään tuntuu, ja sen, mitä hän tietää käsissään olevan, välillä.

En tiedä muistanko oppikirjan tarinaa oikein: voiko syntymäsokeaa todella leikata näkeväksi. Alfredia ei ainakaan ole olemassa, ja tuskin sen silmäleikkauksen läpikäyneen miehen ensimmäiset näkemisen hetket olivat todella tuollaiset.

Totta kuitenkin on, että sokeana syntynyt ei voi tietää, mitä näkeminen on. Sokean silmät, vaikka ne korjattaisiin näkeviksi viimeistä sauva- ja tappisolua myöten, eivät pysty kertomaan aivoille mitä niiden edessä on. Syntymäsokean aivot eivät ole muotoutuneet vastaamaan informaatiota, joka silmien kautta hermostoon välittyy. Näköinformaatio on vain häiriötä, kohinaa, sekalaisia tihentymiä ja harventumia, jotka tuntuvat liittyvän toisiinsa mutta eivät mihinkään, mikä sokealla on muistoina ja mielikuvina mielessään. Vasta oppimisen myötä näkevä sokea alkaisi ymmärtää myös silmillään, siis todella nähdä.

Mietin, että ihminen on sokea ja informaatioteknologia on korjaava leikkaus, joka antaa hänelle näön. Jos näin on, tiedämmekö, mitä näemme? Ei, se ei ole mahdollista. Informaatioteknologia on uusi aisti, johon aivomme, ajatuksemme ja tuntemuksemme eivät ole muotoutuneet. Eivät yksilöinä, sillä teknologiaa tulee koko ajan lisää, kiihtyvällä vauhdilla. Kuka ehtisi seurata sitä kaikkea, oppia uusien päivitysten mukana tulevat ominaisuudet, uudet digitaaliset aukot maailmaan, uuden elämäntavan, jossa ihminen on puoleksi läsnä ja fyysinen ja puoleksi sähköinen ja litistynyt valokuituverkkoihin ympäri maapalloa?

Lajinakaan ihminen ei tiedä, mitä informaatioteknologia meille näyttää. Olemme niin fyysinen, rikkoutuva ja pehmeä laji, juuri kuoriutunut linnunpoika, jolle on annettu polkupyörä. Emme voi tietää, minne pyörä voi viedä. Mahdollisuuksia on niin monia, kaikki kokemuksemme ja kuvittelukykymme ulkopuolella.

Näemme mutta emme näe. Tiedämme mitä näemme vasta sitten, kun kohde on niin lähellä että voimme koskea siihen, tunnustella sitä sormissa ja nuuhkia sitä. Tämä olisi ensimmäinen askel sen ymmärtämisessä, mitä teknologia voi meille antaa. Teknologisen ihmisen appelsiini.

Mainokset