Loppusanat

Teknokritia-blogin on aika lopettaa.  Blogi on ollut osa luovan kirjoittamisen opintojani ja prosessia, jossa olen kokeillut yhdistää teknologiaa, tutkimusta ja taiteellista otetta. Näissä kirjoituksissa olen joskus – mielestäni – siinä onnistunut, joskus en. Jokainen teksti on kuitenkin ollut jonkin ajatuksen testi tai läpivalaisu ja palkinnut minut oivalluksella.

Ja mikä tärkeää, enimmäkseen minulla on ollut kirjoittaessani hauskaa. Toivottavasti myös lukijoilla. Kiitos teille!

Advertisement

Valkoista teknologiaa

Jotkut näkevät luvut väreinä, tuoksuina, muotoina ja liikkeinä. Aisti-informaatio hyppää synapsien verkossa aivan eri poluille kuin muilla ihmisillä ja juoksee nurkan taakse ennen kuin realismi ehtii saada sen kiinni. Nurkan takaa löytyy pimeitä kujia, omituisia ääniä tai rakennelmia, tai outo kokemus.

Ystäväni – miten hän tunteekaan minut niin hyvin! – toi minulle kirjan: Miki Liukkosen Valkoisia runoja (2011).

Tämä runo kiehtoo minua tavattomasti. En koe lukuja samoin, mutta saan kutittavan aavistuksen jostain, mikä on juuri ja juuri ulottuvillani. Hipaisu kokemusta, jota en aivan tavoita.

Yritän soveltaa. Selvästikin kännykät ovat väljiä keltaisia nelosia, hieman rampoja, osoittamassa kommunikoinnin samassa huoneessa olevan ihmisen ja pelkän äänen – sehän voisi olla kuka tahansa, pelkkä nauhoite, taitava matkija, tai hyvin koulutettu puherobotti! – välillä. Energiaomavaraiset pikkupiisirut ovat valoisia kahdeksikkoja, sädehtivät auringonvalossa seinänraoissa, tarkkailevat meitä ja hyräilevät tyytyväisenä. Ihmisillä kaikki hyvin. Seitsemäntoista virkaa tekee maan alle ja merien pohjaan piilotettu valokuitu: muka läpinäkyvä mutta täysin pettävä. Se kuljettaa tietoa sinnekin minne ei saisi, se on aukkoja täynnä, se vuotaa olennaisen multaan ja hiekkaan ja täyttyy pelkillä puhalluksilla. Älä luota siihen. Eikä ole vaikea arvata mikä numero on moderni kolmilapainen tuulimylly: tuulenvire heläyttää pilvistä leijailevia jääkiteitä sen päälle, suolavesi liplattaa valkoiseksi maalattua terästä vasten. (Zinggg…)

Tutkijan on mietittävä tässä kohtaa, olenko kallistumassa taikauskoon: numerologiaan, enneologiaan, horoskooppeihin tai muihin päähänpinttymiin, joiden mukaan numerot, tähdet tai vaikka teknologia kertoo luonteemme ja ennustaa tulevaisuutemme. Jos näkee ja tuntee niin kuin Miki, ei se ole tiedettä. Onko valoisa 8 siis huuhaata, onko Miki höpsähtänyt numerologiaan?

En ollut koskaan ajatellut sitä aikaisemmin, mutta nyt sen näen: tyynen, silmälasit hieman kallellaan kivellä istuvan miettiväisen neliön. Viikset ovat siistit kuin Hercule Poirotilla. Kuin Rodinin Ajattelija neliö nojaa leukaansa nyrkkiin, tukee kyynärpäätään polveensa. Minä tässä mietiskelen, neliö sanoo ja sulkee tiukasti silmänsä.

Mikin kokemus, minun kokemukseni. Ei tällä ennusteta eikä tästä kannata luoda hypoteeseja testattavaksi tiukasti valvotuissa empiirisissä kokeissa. Ei ole tarkoituskaan. Tarkoitus oli luoda kuva ja minä sain sen. Ymmärrän neliön nyt toisin. Ymmärrän maailman nyt toisin. Ymmärrän Mikin nyt toisin. Minua kutittaa suunnattoman miellyttävästi.

Näin voisi teknologiankin kanssa käydä. Luon kuvan teknologiasta, sen toisenlaisen kuvan. Joku ymmärtää sen ja häntä kutittaa. Se on riittävä tarkoitus. Syntyy teknologian psykologia, joka ei tarkoita käytettävyyttä, käyttökokemusta, käyttötapoja, hiiren liikuttamisen laajuusmittauksia, aikaviiveitä, joita netinkäyttäjä sietää kun klikkailee sivulta sivulle etsien jotain sillä hetkellä maailman olennaisinta tietoa. Ei, ei tätä. Vaan syntyy teknologian luonne, joka ei ole se teknologian luonne, josta Arthur puhuu, luonnonilmiöiden valjastamista ihmiskunnan kärryjen eteen. Syntyy erilainen, toisenlainen teknologian luonne.

On selvästikin unohdettava ennakkoluulot, on alettava alusta, tunnusteltava, hengiteltävä teknologiaa. Silitettävä poskea sitä vasten, nuolaistava kielenkärjellä. Pyytää sitä käymään lattialle mahalleen ja käytettävä sitä trampoliinina, kokeiltava voiko sen avulla hyppiä niin, että saisi kauan sitten kattoon roiskuneet kahvitahrat pyyhittyä (en voi ymmärtää, miksi katossani on kahvia!). Ehkä tämä helpottaisi, antaisi meille väläyksen jälleen uutta tuntematonta. Kutittaisi.

Sokeana syntynyt, joka alkoi nähdä. Osa II

Informaatioteknologia on uusista ihmistä lähelle tulevista teknologioista – neuroteknologia, geeniteknologia, nanoteknologia – pisimmällä. Osaamme tunnistaa informaatioteknologian appelsiinin, banaanin ja viinirypäletertun. Osaamme tarttua yhdellä laitteella vesikannuun ja toisella lasiin, ja kaataa vettä itsellemme ja pöytäseurueelle. Osaamme ruokkia ja juottaa lähimmät omaiset. Sen pidemmälle emme vielä näe, emmekä osaa elää yhtä täydesti kuin teimme sokeana. Uusi aisti vie kaiken energiamme, se pakottaa keskittymään: mikä laite, mikä sovellus, mikä formaatti, mikä verkko, mikä painike, mikä sivusto. Uusi aisti syrjäyttää vanhempiemme maailman, jossa merkitseviä olivat oman perheen ja kylän väki, pellolla tuleentuva vilja, laihat lehmät navetassa ja kirppuinen kissa, joka piti huolta hiiristä. Sokeana elimme kädestä suuhun, kynsimme, kylvimme, niitimme ja puimme. Oman ruumiin työ ja sen tuntemukset muuttuivat oraaksi ja sadoksi ja lopulta suuhunpantavaksi, jotta ruumis jaksoi jälleen.

(Kuva: YVSREDDY/Wikimedia Commons)

Informaatioteknologian aisti on avannut uuden maailman, jota emme ymmärrä, ja työntänyt vanhan, meille tärkeän ruumiillisen aistin ja ajatuksen tieltään. Ehkä siksi niin monista tuntuu, että elämme tyhjiössä, jossa mikään ei enää merkitse mitään.

Tämä on vain välivaihe. Alfredin aivot sopeutuivat, niin kuin keski-ikäisen miehen aivot nyt voivat sopeutua. Hän oppi (mielikuvituksessani) kävelemään ilman valkoista keppiä, saattajaa ja haparointia. Hän erotti, mikä on seinä, mikä katu ja mikä aita, ja että suuria kohti tulevia asioita kannattaa väistää vaikka ei tietäisikään, ovatko ne pilven varjoja vai linja-autoja. Pitkällisen opiskelun seurauksena hän oppi tunnistamaan silmillään vaimonsa kasvot: paksut kulmakarvat, pienen arven ylähuulen vasemmalla puolella, leveät poskipäät, hieman vinon hymyn. Vaimon kasvot eivät koskaan muuttuneet rakkaiksi sillä tavalla kuin näkevien ihmisten rakastettujen kasvot. Alfredin silmien ja aivojen erotuskyky ei jaksanut enää tihentyä tasolle, jossa huulia ympäröivän ohuen ihon pienetkin värähdykset huomataan ja osataan tulkita, ja poskien luomet ja maksaläiskät muodostuvat maamerkeiksi joista tarkistetaan, että on päässyt kotiin. Alfredin rakkaus säilyi parhaiten vaimon karhean käden kosketuksessa ja vaniljaisen happamassa tuoksussa, ja kun Alfred tahtoi rakastaa, hän sulki silmänsä.

Ehkä meidänkin, jotka elämme tätä pitkää ja vaivalloista oppimisvaihetta, pitäisi ajoittain vain sulkea silmät ja rakastaa, heittäytyä vanhan maailman keskelle, ahtaan mutta turvallisen. Jos me olemme kuin Alfred, emme koskaan kykene rakastamaan informaatioteknologian kautta; meidän jälkeemme tulevat kyllä.