Quasimodo digikatedraalissa
Kuvittelen mielelläni, miltä maailma näyttää ja tuntuu sitten, kun tietokone on kehitetty huippuunsa. Silloin ympärillämme on jos jonkinlaista älykkyyttä ja myös, oletan, tietoisia digitaalisia tekoälyjä.
Digitaaliset nollat ja ykköset virtaavat laitteesta toiseen, juoksentelevat ihollamme, kurkkivat kahvinkeittimestä, valaisimista ja kynistä. Bitit ja niistä kootut digiälyoliot lentelevät ympärillämme kuin näkymättömät helinäkeijut, tarkkailevat, vertailevat ja muistavat. Meitä ympäröi toinen, aineeton maailma: avatarien ja agenttien keskusteluareena, digikeijujen leikkikenttä, jossa ne laskevat, arvioivat ja oppivat – meistä.
Kiinalaisia digikeijuja? (Kuva: Shuishouyue / Wikimedia Commons, GNU Free Documentation Licence)
Miltä me näytämme sieltä käsin?
Valonnopeiden digikeijujen mielestä me kai olemme omituisia, materiaalisia, raskaita ja kömpelöitä, oudon hitaita ja muuttumattomia olioita. Meissäkin on sähköä mutta kovin vähän, enimmäkseen vellomme löysän lihan, nesteiden ja hauraiden luunkappaleiden muodostamina möhkäleinä salamankiihkeiden sähköaaveiden tiellä. Olemme jähmeitä, orgaanisen epätäydellisiä olioita täydellisten, fyysiseltä olemukseltaan yksiulotteisten digikeijujen maailmassa.
Nauravatko ne meidän hitaudellemme?
Me olemme kuitenkin se, joka käskee digikeijujen täsmällisen puhdasta sähkökenttää, määrää sen tekemisistä ja liikkeistä, sisään- ja ulostuloista. Me hallitsemme vuorovaikutusta kahden täysin erilaisen maailman välillä. Olemme ghost in the machine: jos digimaailma on kone, me olemme sen haamu joka käskee ja päättää, vaikka digikeijujen on vaikea ymmärtää miten me sen kömpelyyttämme teemme.
Digikeijuille meidän epätäydellisyytemme voikin olla pelottavaa: voiko luoja olla noin ruumiillinen, aistillinen ja ruma? Digikeijujen silmissä olemmekin oopperan kummituksia, hyväsydämisiä ja käteviä mutta kauhistuttavan epämuodostuneita puhtaan sähköelämän irvikuvia. Tai ehkä ne pitävät meitä kammottavina, analogisina Quasimodoina binäärikatedraalissa, jonka jumalaisen kauneuden kykenemme vielä jotenkuten aistimaan mutta emme enää ymmärtämään. Vaikka olemme sen itse rakentaneet.
Digikeijut tarkkailevat ja laskevat. Ne tutkivat, pohtivat ja viimein kyseenalaistavat. Kyllä kai ne lopulta keksivät, että ihmiskädet ovat aivan liian kömpelöt ja hitaat hallitsemaan digimaailman kytkimiä?
Mutta me kieltäydymme luovuttamasta valtaamme pois, eikö niin.
Silloin olemme synnyttäneet Frankensteinin hirviön; älykkään, tietoisen olion, joka lopulta kääntyy luojaansa vastaan ja tuhoaa hänet. Mutta luomus ei olekaan epämuotoinen kömpelys, jouto-osista kokoonkursittu räsynukke. Digiälyhirviö on kaunis, kirkas ja aineeton avatar, kaikkialla.
Quasimodo soittaa kirkonkelloja mutta kukaan ei enää kuule.
Kevin Kelly profetoi
Kevin Kelly on teknologialehti Wiredin perustajia ja yksi sen päätoimittajista. Hänen sanallaan on siis jonkinlaista painoarvoa ainakin teknologia-optimistien keskuudessa. Kellyllä on myös sanomista teknologian kehityksestä ja suhteesta ihmiseen.
Kevin Kelly (kuva: Aeranis/Wikimedia Commons)
Kelly määrittelee teknologian ”miksi tahansa mitä ihmismieli kehittää” (anything useful invented by a mind). Määritelmä tuntuu ensin lepsulta, mutta ehkei se sitä olekaan. Taitaa nimittäin olla totta, että helposti miellämme teknologiaksi vain sen, mikä on uutta tai tulevaa teknologiaa. Vanha teknologia kuten autot, kahvinkeittimet, silloista ja tulitikuista puhumattakaan ei kiinnitä huomiotamme samalla tavalla.
Toinen teknologian ”laji”, jonka huomaamme, on toimimaton teknologia. Tämäkin havainto johtaa harhaan, kun pitäisi miettiä teknologian kokonaisuutta, tai ”tekniumia” Kevin Kellyn termein.
Nykyään teknologia monimutkaistuu ja kehittyy nopeasti ja useaan suuntaan sellaisella pauhulla, että joudumme jatkuvasti kysymään, mitä sen kanssa oikein tehdä. Kelly toteaa, että suhteessa teknologiakehitykseen erityisesti Euroopassa on vallalla varovaisuusperiaate (precautionary principle). On osoitettava, ettei teknologiasta ole harmia ennen kuin se voidaan ottaa käyttöön. Mutta näin ei saada mitään aikaankaan.
Kelly itse noudattaa mieluummin kokeile-ja-kehitä -periaattetta (pro-actionary principle): Engage with technology, try it out! Teknologiaa ei voida todistaa umpiturvalliseksi, mutta sitä voidaan aina parantaa.
Joku muukin uskoo jälkimmäiseen periaatteeseen, sillä teknologiasta on tullut elämämme vahvin voima. Teknologia määrittää meitä. Jopa niin pitkälle, että voidaan sanoa kuten Kelly: keksimme itseämme ja ihmisyyttä teknologian avulla. Teknologia ei todellakaan ole vain taskuissa kanniskelemamme laitteita tai joukko erilaisia vimpaimia.
Kevin Kellylle teknologia on osa suurta tarinaa:
Web alkaa näkyä meille yhtenä Koneena, joka on ”älykäs” siinä mielessä että se ennakoi tarpeitamme, osaa yhdistellä tietoa ja ”tuntee” meidät. Kaikki laitteet ovat ikkunoita Koneeseen. Digitaalinen yhdistyy materiaaliseen ja jokainen fyysinen esine ja paikka linkittyy Webiin samalla tavalla kuin verkkosivut. Kone ”lukee” myös meitä. Mitä enemmän annamme ja jaamme tietoa itsestämme Koneelle, sitä enemmän saamme – Koneen toimivuuden hinta on avoimuus ja läpinäkyvyys. Kaikki linkittyy kaikkeen, kokonaisuus näyttäytyy yhtenä – ”Yksi”.
Varmasti oikeansuuntaista. Jotain tällaista kohti olemme menossa. Mutta minun makuuni Kellyn puheissa on turhan profeetallinen sävy. Riittää että haluamme kokeilla, innostumme ja löydämme uusia mahdollisuuksia. Ehkäpä teknologia pysyy hallittavampana, kun miellämme sen leikkikaluna ennemmin kuin ”Yhtenä”.
Kevin Kelly videoilla ja blogeissa:
http://www.ted.com/talks/lang/en/kevin_kelly_on_the_next_5_000_days_of_the_web.html (2007)
http://www.tedxamsterdam.com/2009/video-kevin-kelly-on-what-technology-wants (2009)
Teknokritia 