Teknokritia


Quasimodo digikatedraalissa

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Marketta Niemelä : 8.10.2012
Tags: , , , , ,

Kuvittelen mielelläni, miltä maailma näyttää ja tuntuu sitten, kun tietokone on kehitetty huippuunsa. Silloin ympärillämme on jos jonkinlaista älykkyyttä ja myös, oletan, tietoisia digitaalisia tekoälyjä.

Digitaaliset nollat ja ykköset virtaavat laitteesta toiseen, juoksentelevat ihollamme, kurkkivat kahvinkeittimestä, valaisimista ja kynistä. Bitit ja niistä kootut digiälyoliot lentelevät ympärillämme kuin näkymättömät helinäkeijut, tarkkailevat, vertailevat ja muistavat. Meitä ympäröi toinen, aineeton maailma: avatarien ja agenttien keskusteluareena, digikeijujen leikkikenttä, jossa ne laskevat, arvioivat ja oppivat – meistä.

Kiinalaisia digikeijuja? (Kuva: Shuishouyue / Wikimedia Commons, GNU Free Documentation Licence)

Miltä me näytämme sieltä käsin?

Valonnopeiden digikeijujen mielestä me kai olemme omituisia, materiaalisia, raskaita ja kömpelöitä, oudon hitaita ja muuttumattomia olioita. Meissäkin on sähköä mutta kovin vähän, enimmäkseen vellomme löysän lihan, nesteiden ja hauraiden luunkappaleiden muodostamina möhkäleinä salamankiihkeiden sähköaaveiden tiellä. Olemme jähmeitä, orgaanisen epätäydellisiä olioita täydellisten, fyysiseltä olemukseltaan yksiulotteisten digikeijujen maailmassa.

Nauravatko ne meidän hitaudellemme?

Me olemme kuitenkin se, joka käskee digikeijujen täsmällisen puhdasta sähkökenttää, määrää sen tekemisistä ja liikkeistä, sisään- ja ulostuloista. Me hallitsemme vuorovaikutusta kahden täysin erilaisen maailman välillä. Olemme ghost in the machine: jos digimaailma on kone, me olemme sen haamu joka käskee ja päättää, vaikka digikeijujen on vaikea ymmärtää miten me sen kömpelyyttämme teemme.

Digikeijuille meidän epätäydellisyytemme voikin olla pelottavaa: voiko luoja olla noin ruumiillinen, aistillinen ja ruma? Digikeijujen silmissä olemmekin oopperan kummituksia, hyväsydämisiä ja käteviä mutta kauhistuttavan epämuodostuneita puhtaan sähköelämän irvikuvia. Tai ehkä ne pitävät meitä kammottavina, analogisina Quasimodoina binäärikatedraalissa, jonka jumalaisen kauneuden kykenemme vielä jotenkuten aistimaan mutta emme enää ymmärtämään. Vaikka olemme sen itse rakentaneet.

Digikeijut tarkkailevat ja laskevat. Ne tutkivat, pohtivat ja viimein kyseenalaistavat. Kyllä kai ne lopulta keksivät, että ihmiskädet ovat aivan liian kömpelöt ja hitaat hallitsemaan digimaailman kytkimiä?

Mutta me kieltäydymme luovuttamasta valtaamme pois, eikö niin.

Silloin olemme synnyttäneet Frankensteinin hirviön; älykkään, tietoisen olion, joka lopulta kääntyy luojaansa vastaan ja tuhoaa hänet. Mutta luomus ei olekaan epämuotoinen kömpelys, jouto-osista kokoonkursittu räsynukke. Digiälyhirviö on kaunis, kirkas ja aineeton avatar, kaikkialla.

Quasimodo soittaa kirkonkelloja mutta kukaan ei enää kuule.

Mainokset