Teknokritia


Valkoista teknologiaa

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Marketta Niemelä : 20.7.2013
Tags: , , ,

Jotkut näkevät luvut väreinä, tuoksuina, muotoina ja liikkeinä. Aisti-informaatio hyppää synapsien verkossa aivan eri poluille kuin muilla ihmisillä ja juoksee nurkan taakse ennen kuin realismi ehtii saada sen kiinni. Nurkan takaa löytyy pimeitä kujia, omituisia ääniä tai rakennelmia, tai outo kokemus.

Ystäväni – miten hän tunteekaan minut niin hyvin! – toi minulle kirjan: Miki Liukkosen Valkoisia runoja (2011).

runot1

Tämä runo kiehtoo minua tavattomasti. En koe lukuja samoin, mutta saan kutittavan aavistuksen jostain, mikä on juuri ja juuri ulottuvillani. Hipaisu kokemusta, jota en aivan tavoita.

Yritän soveltaa. Selvästikin kännykät ovat väljiä keltaisia nelosia, hieman rampoja, osoittamassa kommunikoinnin samassa huoneessa olevan ihmisen ja pelkän äänen – sehän voisi olla kuka tahansa, pelkkä nauhoite, taitava matkija, tai hyvin koulutettu puherobotti! – välillä. Energiaomavaraiset pikkupiisirut ovat valoisia kahdeksikkoja, sädehtivät auringonvalossa seinänraoissa, tarkkailevat meitä ja hyräilevät tyytyväisenä. Ihmisillä kaikki hyvin. Seitsemäntoista virkaa tekee maan alle ja merien pohjaan piilotettu valokuitu: muka läpinäkyvä mutta täysin pettävä. Se kuljettaa tietoa sinnekin minne ei saisi, se on aukkoja täynnä, se vuotaa olennaisen multaan ja hiekkaan ja täyttyy pelkillä puhalluksilla. Älä luota siihen. Eikä ole vaikea arvata mikä numero on moderni kolmilapainen tuulimylly: tuulenvire heläyttää pilvistä leijailevia jääkiteitä sen päälle, suolavesi liplattaa valkoiseksi maalattua terästä vasten. (Zinggg…)

Tutkijan on mietittävä tässä kohtaa, olenko kallistumassa taikauskoon: numerologiaan, enneologiaan, horoskooppeihin tai muihin päähänpinttymiin, joiden mukaan numerot, tähdet tai vaikka teknologia kertoo luonteemme ja ennustaa tulevaisuutemme. Jos näkee ja tuntee niin kuin Miki, ei se ole tiedettä. Onko valoisa 8 siis huuhaata, onko Miki höpsähtänyt numerologiaan?

runot2

En ollut koskaan ajatellut sitä aikaisemmin, mutta nyt sen näen: tyynen, silmälasit hieman kallellaan kivellä istuvan miettiväisen neliön. Viikset ovat siistit kuin Hercule Poirotilla. Kuin Rodinin Ajattelija neliö nojaa leukaansa nyrkkiin, tukee kyynärpäätään polveensa. Minä tässä mietiskelen, neliö sanoo ja sulkee tiukasti silmänsä.

Mikin kokemus, minun kokemukseni. Ei tällä ennusteta eikä tästä kannata luoda hypoteeseja testattavaksi tiukasti valvotuissa empiirisissä kokeissa. Ei ole tarkoituskaan. Tarkoitus oli luoda kuva ja minä sain sen. Ymmärrän neliön nyt toisin. Ymmärrän maailman nyt toisin. Ymmärrän Mikin nyt toisin. Minua kutittaa suunnattoman miellyttävästi.

Näin voisi teknologiankin kanssa käydä. Luon kuvan teknologiasta, sen toisenlaisen kuvan. Joku ymmärtää sen ja häntä kutittaa. Se on riittävä tarkoitus. Syntyy teknologian psykologia, joka ei tarkoita käytettävyyttä, käyttökokemusta, käyttötapoja, hiiren liikuttamisen laajuusmittauksia, aikaviiveitä, joita netinkäyttäjä sietää kun klikkailee sivulta sivulle etsien jotain sillä hetkellä maailman olennaisinta tietoa. Ei, ei tätä. Vaan syntyy teknologian luonne, joka ei ole se teknologian luonne, josta Arthur puhuu, luonnonilmiöiden valjastamista ihmiskunnan kärryjen eteen. Syntyy erilainen, toisenlainen teknologian luonne.

On selvästikin unohdettava ennakkoluulot, on alettava alusta, tunnusteltava, hengiteltävä teknologiaa. Silitettävä poskea sitä vasten, nuolaistava kielenkärjellä. Pyytää sitä käymään lattialle mahalleen ja käytettävä sitä trampoliinina, kokeiltava voiko sen avulla hyppiä niin, että saisi kauan sitten kattoon roiskuneet kahvitahrat pyyhittyä (en voi ymmärtää, miksi katossani on kahvia!). Ehkä tämä helpottaisi, antaisi meille väläyksen jälleen uutta tuntematonta. Kutittaisi.

runot3

Sokeana syntynyt, joka alkoi nähdä. Osa II

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Marketta Niemelä : 2.7.2013
Tags: , , ,

Informaatioteknologia on uusista ihmistä lähelle tulevista teknologioista – neuroteknologia, geeniteknologia, nanoteknologia – pisimmällä. Osaamme tunnistaa informaatioteknologian appelsiinin, banaanin ja viinirypäletertun. Osaamme tarttua yhdellä laitteella vesikannuun ja toisella lasiin, ja kaataa vettä itsellemme ja pöytäseurueelle. Osaamme ruokkia ja juottaa lähimmät omaiset. Sen pidemmälle emme vielä näe, emmekä osaa elää yhtä täydesti kuin teimme sokeana. Uusi aisti vie kaiken energiamme, se pakottaa keskittymään: mikä laite, mikä sovellus, mikä formaatti, mikä verkko, mikä painike, mikä sivusto. Uusi aisti syrjäyttää vanhempiemme maailman, jossa merkitseviä olivat oman perheen ja kylän väki, pellolla tuleentuva vilja, laihat lehmät navetassa ja kirppuinen kissa, joka piti huolta hiiristä. Sokeana elimme kädestä suuhun, kynsimme, kylvimme, niitimme ja puimme. Oman ruumiin työ ja sen tuntemukset muuttuivat oraaksi ja sadoksi ja lopulta suuhunpantavaksi, jotta ruumis jaksoi jälleen.

603px-Water_Glass_Magic_with_Air_Pressure_(YS)_(1)

(Kuva: YVSREDDY/Wikimedia Commons)

Informaatioteknologian aisti on avannut uuden maailman, jota emme ymmärrä, ja työntänyt vanhan, meille tärkeän ruumiillisen aistin ja ajatuksen tieltään. Ehkä siksi niin monista tuntuu, että elämme tyhjiössä, jossa mikään ei enää merkitse mitään.

Tämä on vain välivaihe. Alfredin aivot sopeutuivat, niin kuin keski-ikäisen miehen aivot nyt voivat sopeutua. Hän oppi (mielikuvituksessani) kävelemään ilman valkoista keppiä, saattajaa ja haparointia. Hän erotti, mikä on seinä, mikä katu ja mikä aita, ja että suuria kohti tulevia asioita kannattaa väistää vaikka ei tietäisikään, ovatko ne pilven varjoja vai linja-autoja. Pitkällisen opiskelun seurauksena hän oppi tunnistamaan silmillään vaimonsa kasvot: paksut kulmakarvat, pienen arven ylähuulen vasemmalla puolella, leveät poskipäät, hieman vinon hymyn. Vaimon kasvot eivät koskaan muuttuneet rakkaiksi sillä tavalla kuin näkevien ihmisten rakastettujen kasvot. Alfredin silmien ja aivojen erotuskyky ei jaksanut enää tihentyä tasolle, jossa huulia ympäröivän ohuen ihon pienetkin värähdykset huomataan ja osataan tulkita, ja poskien luomet ja maksaläiskät muodostuvat maamerkeiksi joista tarkistetaan, että on päässyt kotiin. Alfredin rakkaus säilyi parhaiten vaimon karhean käden kosketuksessa ja vaniljaisen happamassa tuoksussa, ja kun Alfred tahtoi rakastaa, hän sulki silmänsä.

Ehkä meidänkin, jotka elämme tätä pitkää ja vaivalloista oppimisvaihetta, pitäisi ajoittain vain sulkea silmät ja rakastaa, heittäytyä vanhan maailman keskelle, ahtaan mutta turvallisen. Jos me olemme kuin Alfred, emme koskaan kykene rakastamaan informaatioteknologian kautta; meidän jälkeemme tulevat kyllä.

Sokeana syntynyt, joka alkoi nähdä. Osa I

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Marketta Niemelä : 25.6.2013
Tags: , ,

Opiskeluajoiltani muistan psykologian oppikirjassa kerrotun tapauksen, jossa syntymästään saakka sokealle leikattiin aikuisiässä näkö. Olen kuvitellut sokean ensimmäiset hetket näkevänä kymmeniä kertoja.

640px-Citrus_sinensis_close-up

(Kuva: Ankara/Wikimedia Commons)

Alfred nostaa kättään. ”En tiedä mihin tämä osuu”, hän sanoo. Lääkäri pitelee appelsiinia kämmenellään Alfredin edessä, niin lähellä että tämä voisi vain ojentaa kätensä ja ottaa sen. ”Näetkö, mitä minulla on kämmenelläni?” lääkäri kysyy ja liikuttaa hitaasti appelsiinia vaakatasossa Alfredin edessä. Psykologi seuraa hieman kauempana tilannetta muistilehtiö kädessään, kynä merkitsee ylös jokaisen Alfredin sanan, ilmeen ja liikkeen. Videokameran vieressä seisoo kaksi sairaanhoitajaa ja tarkkailee Alfredia kulmat rypyssä. Näkevän sokean tasapaino ei yhdisty silmien välittämään informaatioon; Alfred saattaa kaatua koska tahansa.

Alfred pitää kättä koholla mutta ei yritä tavoittaa appelsiinia.”Voin pahoin”, hän sanoo ja sulkee silmänsä. Käsi hapuilee edessä olevaa ilmaa heti varmemman oloisena, juuri niin kuin Alfred on tottunut tekemään kymmeniä vuosia. Käsi on sokean tuntosarvi.

Avaa silmäsi”, pyytää lääkäri. ”Yritä kuvailla mitä tunnet. Mitä uutta koet.” Alfred avaa silmänsä ja horjahtaa, sairaanhoitajat syöksähtävät eteenpäin mutta Alfred korjaa tasapainonsa itse. ”En tiedä mitä koen”, hän mumisee. ”Minä kai näen mutta en osaa sanoa mitä. Tummaa. Vaaleaa. Sellaista… liikettä.” Lääkäri pitelee appelsiinia Alfredin silmien edessä mutta tämän silmät eivät tarkennu vaan harittavat jonnekin kaukaisuuteen, molemmat omiin taivaanrantoihinsa. ”Minä ojennan käteesi jotakin”, lääkäri sanoo ja tarttuu toisella kädellä Alfredin kohotettuun käteen. Kämmenelle hän laskee varovasti appelsiin. Aflredin sormet tarrautuvat siihen ja hymy leviää hänen kasvoilleen. ”Appelsiini!” hän hihkaisee. Hän nostaa appelsiinin silmiensä eteen ja tunnustelee hedelmää molemmilla käsillään. ”Appelsiini. Appelsiini. Onko tämä tässä appelsiini?”. Hän tuo appelsiinin aivan kasvojensa lähelle ja nuuhkii sitä. Hän liikuttaa sitä vetistävien silmiensä edessä ja yrittää käsittää yhteyden sen, miltä hänen silmissään tuntuu, ja sen, mitä hän tietää käsissään olevan, välillä.

En tiedä muistanko oppikirjan tarinaa oikein: voiko syntymäsokeaa todella leikata näkeväksi. Alfredia ei ainakaan ole olemassa, ja tuskin sen silmäleikkauksen läpikäyneen miehen ensimmäiset näkemisen hetket olivat todella tuollaiset.

Totta kuitenkin on, että sokeana syntynyt ei voi tietää, mitä näkeminen on. Sokean silmät, vaikka ne korjattaisiin näkeviksi viimeistä sauva- ja tappisolua myöten, eivät pysty kertomaan aivoille mitä niiden edessä on. Syntymäsokean aivot eivät ole muotoutuneet vastaamaan informaatiota, joka silmien kautta hermostoon välittyy. Näköinformaatio on vain häiriötä, kohinaa, sekalaisia tihentymiä ja harventumia, jotka tuntuvat liittyvän toisiinsa mutta eivät mihinkään, mikä sokealla on muistoina ja mielikuvina mielessään. Vasta oppimisen myötä näkevä sokea alkaisi ymmärtää myös silmillään, siis todella nähdä.

Mietin, että ihminen on sokea ja informaatioteknologia on korjaava leikkaus, joka antaa hänelle näön. Jos näin on, tiedämmekö, mitä näemme? Ei, se ei ole mahdollista. Informaatioteknologia on uusi aisti, johon aivomme, ajatuksemme ja tuntemuksemme eivät ole muotoutuneet. Eivät yksilöinä, sillä teknologiaa tulee koko ajan lisää, kiihtyvällä vauhdilla. Kuka ehtisi seurata sitä kaikkea, oppia uusien päivitysten mukana tulevat ominaisuudet, uudet digitaaliset aukot maailmaan, uuden elämäntavan, jossa ihminen on puoleksi läsnä ja fyysinen ja puoleksi sähköinen ja litistynyt valokuituverkkoihin ympäri maapalloa?

Lajinakaan ihminen ei tiedä, mitä informaatioteknologia meille näyttää. Olemme niin fyysinen, rikkoutuva ja pehmeä laji, juuri kuoriutunut linnunpoika, jolle on annettu polkupyörä. Emme voi tietää, minne pyörä voi viedä. Mahdollisuuksia on niin monia, kaikki kokemuksemme ja kuvittelukykymme ulkopuolella.

Näemme mutta emme näe. Tiedämme mitä näemme vasta sitten, kun kohde on niin lähellä että voimme koskea siihen, tunnustella sitä sormissa ja nuuhkia sitä. Tämä olisi ensimmäinen askel sen ymmärtämisessä, mitä teknologia voi meille antaa. Teknologisen ihmisen appelsiini.

Teknologia on kulttuuria

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Marketta Niemelä : 8.5.2012
Tags: , , , ,

Ihmettelen, kuinka vähän teknologiasta puhutaan kulttuurina. Eikö meillä ole tarvetta käsitellä teknologiaa taiteen keinoin? Onko teknologia itsestään selvää ja vain työkalu ilman omaa tarkoitusta ja luonnetta?

En usko.

Teknologia on jotain suurempaa kuin väline arkitarkoitustemme saavuttamiseksi.

(kuva: Friedrich Tellberg/Wikimedia Commons)

Ydinvoimala ei ole vain sähköntuotantoa. Ydinvoimala on näyte siitä, että ymmärrämme näkymättömiä fysiikan ja kemian ilmiöitä, jotka pitävät universumin koossa ja jonkinlaisessa tasapainossa. Eikä kännykkä ole vain juttelua ja imagonrakennusta. Kännykkä on osoitus siitä, että hallitsemme radioaaltoja, ymmärrämme elektronien hyppelyä puolijohteissa tai metallilankoja pitkin. Osaamme vaihdella sähköisiä on-off- tiloja niin, että näemme tekstiä, kuvia ja videoita ja voimme muokata niitä mieleiseksemme.

Vielä parempaa: sekä ydinvoimala että kännykkä näyttävät myös, että osaamme järjestäytyä yhteisöiksi suuremman hyvän vuoksi.

Ydinvoimala ei olisi mahdollinen ilman monimutkaista sosiaalista organisoitumista, joka vaatii kirjoitettuja ja kirjaamattomia sääntöjä, hiljaisia sopimuksia, yhteisiä käytäntöjä. Ydinvoimala vaatii luottamusta.

(kuva: Nixdorf/Wikimedia Commons)

Ydinvoimala on ihmisten välinen luottamusjärjestelmä.

Kännykkä on mahdollistanut uudenlaista sosiaalista organisoitumista, ja voi veljet, emmekö käytä sitä hyväksi. Olemme yhteydessä niihin, jotka ovat kaukana, kuulemme heidän sanansa, äänensävynsä, naurunsa ja itkunsa.

Voin kuunnella, kuinka toinen ihminen hengittää maapallon vastakkaisella puolella.

Pian on itsestäänselvyys, että jokainen kantaa omaa yhteisöään  taskussa. Facebook, Twitter, Foursquare, Pinterest. Ne eivät ole ohjelmistoja, eivät alustoja, eivät palveluita. Ne ovat kavereita, tuttuja, kollegoita, perheenjäseniä. Työnantajia, työntekijöitä, mentoreita, oppilaita. Rakastettuja, vihamiehiä. Ihailtuja, inhokkeja.

Ihmiset ovat tärkeitä ja teknologialla on juuri sen vuoksi itsessään merkitystä. Teknologia on sitä, että hallitsemme omaa ympäristöämme. Teknologia on sitä, että kuulumme joukkoon. Emme ole avuttomia emmekä hylättyjä.

Teknologia on meidän kulttuuriamme, tapamme ilmaista mikä on meille tärkeää. Teknologialla muokkaamme maailmaa meille merkitykselliseksi.

Etteikö teknologia olisi runon arvoinen?

Taidetta tulkittavaksi, teknologiaa käytettäväksi

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Marketta Niemelä : 29.4.2012
Tags: , , ,

Tytti Heikkinen: Normaalia valon puutetta (videoteoksen yksityiskohta, 2012)

Visuaalinen runous on katsottavaksi tehtyä runoutta: iloa ja pohdittavaa kuvallisessa, kielikuvallisessa ja käsitteellisessä muodossa yhtä aikaa. Kerroksellista kuin hääkakku. Ei mikään helppo laji ymmärtää kokonaisuudessaan. Mutta ehkäpä helpompi tarttua ja tutkia kuin vähempiulotteiset perinteiset taiteenlajit, lyriikka, proosa tai kuvataide? Voi valita kerroksen, josta tutkimisen aloittaa.

Tampereen TR1-taidehallissa oli tänään viimeistä päivää auki Text Art – Katseltavaa runoutta -näyttely. Runoja katsellessani ihmettelin teknologian ja taiteen suhdetta. Itsestäänselvästi taide käyttää teknologiaa. Teknologiaa voi tarkastella itseilmaisun muotona (ks. postaus hackerspaceista). Teknologian kehittyminen mahdollistaa aivan uudenlaista taidetta. Miten taide vaikuttaa teknologiaan? Hetkeksi jumiuduin tähän.

Karri Kokko: Uuden runon kauneimmat (yksityiskohta, 2012)

Visuaalisten runoteosten välillä ajelehtiessani etsin analogista apua luonnontieteiden ja teknologian suhteesta. Luonnontiede mahdollistaa teknologian, sillä teknologia perustuu luonnontieteen paljastamien fysikaalisten ilmiöiden hyväksi käyttämiseen. Teknologia puolestaan mahdollistaa modernin luonnontieteen, esimerkiksi havainto-, mittaus- ja analyysilaitteet, jotka ovat välttämättömiä fysikaalisten ilmiöiden löytämisessä ja hyödyntämisessä.

Karkean analogian mukaan teknologia mahdollistaa modernin taiteen (vaikkapa digitaaliset runot ja videoinstallaatiot) ja taide mahdollistaa teknologian, koska taide ruokkii luovuutta, jota tarvitaan teknologiakehityksessä. Luovuus on luonnonilmiö, jota taide valjastaa hyödynnettäväksi erilaisiin tarkoituksiin.

Teknologialla ja taiteella on olennainen ero. Taide ei ole yksiselitteistä eikä se tarjoa valmista tulkintaa itselleen. Päinvastoin, se vaatii katsojaa tulkitsemaan itsensä. Mutta vastalahjaksi taide antautuu erilaisille tulkinnoille. Tulkintojen rikkaus on luovuutta.

Taide on tarkoitettu tulkittavaksi. Teknologia käytettäväksi.

Ja seuraavasta näyttelystä sitten uusi tulkinta.

Seuraava sivu »