Teknokritia


Hyvästi johtosolmut! Piuha-Petterissä kohtaavat teknologia, ekologia ja käyttäjän tarve

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Marketta Niemelä : 3.2.2013
Tags: , , , , , ,

Korvakuulokkeet ja laturit ovat useimmille tuikitarpeellisia ja joka päivä käytössä olevia esineitä. Ne myös ärsyttävät ilmeisesti itsestäänsolmiutuvien johtojensa vuoksi. Miten niitä voi säilyttää helposti ja siististi yhtä aikaa?

Insinööriystäväni otti talouspaperirullan pahvisen keskiosan ja veisteli siitä telineen. Työhön kului noin minuutti.

Piuha-Petteri

Kätevä johtopidike ”Piuha-Petteri” syntyi insinöörin käsissä alle minuutissa.

Olen ihastunut. Tässä johtotelineessä kohtaavat jokapäiväinen teknologia, ympäristöystävällisyys (kahteen kertaan kierrätetty, biohajoava materiaali) ja käyttäjän tarve. Paitsi että Piuha-Petteri on helppo tehdä, se on myös helppo käyttää, kevyt, muokkautuva ja mahtuu pieneen tilaan. Jos sen päällystää kivalla joutokankaanpalalla, se on myös persoonallinen ja esteettinen. Vähän kierrätyspitsiä vanhasta tyynyliinasta ja paljetteja, ja Piuha-Pirkko on valmis!

Teknologia, ekohenkisyys, perinteet ja kauneus saisivat kohdata useamminkin. Ei teknologian tarvitse aina olla uutta, kiiltävää ja niin teknologista. Ei ainakaan niin tehokasta. Teknologia voisi hyvin edustaa tai vahvistaa inhimillisempiä arvoja: lämpöä, iloa, rauhoittumista, luottamusta, sisäistä uudistumista ja oivallusta.

Miltä kuulostaa teknologia, joka hidastaa yhteydenpitoa ja antaa ihmisten väliselle luottamukselle ja ymmärrykselle aikaa kehittyä? Entä teknologia, joka rauhoittaa sulkemalla pois hälyt, melut ja häiriöt missä ikinä liikutkin? Ainakin kaipaisin herätyskelloa, joka ei antaisi minun nousta ennen kuin olen oikeasti hereillä.

***

Katso myös Phoebe Sengers (2011). What I learned on Change Islands: reflections on IT and pace of life. Interactions, 18, 40-48.

Suunnittelua arvon vuoksi

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Marketta Niemelä : 30.11.2012
Tags: , , , ,

Kahden viikon sisään olin jo toisessa kiinnostavassa väitöksessä. Tutkija Mari Ervasti on perehtynyt mikä on arvo, jonkakäyttäjät mobiilipalvelujen käytöstä saavat, ja millaisia ulottuvuuksia tällä arvolla on. Erityisesti Ervasti on tutkinut, miten arvo, siis jonkinlainen koettu hyöty, liittyy käyttäjäkokemukseen.

Sekä arvo (user value) että käyttäjäkokemus (user experience) ovat ihmisen ja tietokoneen vuorovaikutuksen suunnittelussa runsaasti mutta epämääräisesti käytettyjä käsitteitä, joiden taustalla on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana muuttunut käsitys ihmisestä informaatioteknologian käyttäjänä. ”Käyttäjä” ei enää ole pelkkä kognitiivinen tiedonkäsittelijä tai päätöksentekijä, eikä teknologiaa pakon edessä käyttävä asiantuntijatyöläinen. Moderni vuorovaikutuksen suunnittelija hahmottaa käyttäjän Ervastin mukaan yksilöksi, joka unelmoi ja tuntee ja joka voi vapaaehtoisesti päättää käyttää teknologiaa omiin henkilökohtaisiin ja sosiaalisiin tarkoituksiinsa. Käyttäjä on usein nykyään myös ostaja. On siis tunnettava, mikä käyttäjää houkuttaa ja koukuttaa.

Sekä Ervastin että Thomas Olssonin väitös (ks. edellinen postaus) edustaa syvää käyttäjälähtöisyyttä: ihmistä pyritään ymmärtämään teknologian (palvelujen, laitteiden, järjestelmien) käyttäjänä. Tutkijat yrittävät hahmottaa mitä ja miten ihminen ajattelee ja tuntee käytön aikana, sitä ennen ja sen jälkeen sekä mikä häntä motivoi tai mietityttää teknologian käytössä. Käyttäjäkokemus ja arvo ovat molemmat eräänlaisia malleja ihmisestä käyttäjänä, eivät vielä kovin hienostuneita mutta jatkuvasti kehittyviä.

Niin kuin tässä Ervastin väitöksessä: hän on tutkinut, mitä on käyttäjäkokemuksesta syntyvä arvo (value in experience) erityisesti eri käyttäjäryhmille ja miten tätä tietämystä voidaan käyttää teknologian vuorovaikutuksen suunnittelussa ja arvioinnissa.

Arvo tarkoittaa Ervastin määritelmin käyttäjän jatkuvasti tarkentuvaa tulkintaa ja arviointia käyttäjäkokemuksesta, joka muodostuu sen mukaan kuinka kokemus tukee käyttäjän omia henkilökohtaisia arvoja senhetkisessä tilanteessa. Nämä jälkimmäiset arvot ovat niitä meidän sisäisiä ohjenuoriamme, melko pysyviä periaatteellisia tavoitteita elämässämme. Onnellisuus voi olla arvo, tai rikkaus, rakkaus tai terveys. Hyvyys, totuus ja kauneus ovat vanhoja, hyviksi todettuja arvoja.

Jos siis teknologian käytöstä syntyvä käyttäjäkokemus jollain tavalla edistää tai vahvistaa käyttäjän omia arvoja, vaikkapa auttamalla käyttäjää toimimaan arvojensa mukaisella tavalla, käyttäjä saa teknologian käytöstä arvoa. Tämä kuulostaa hieman monimutkaiselta, eikö riitä että teknologian ominaisuudet vahvistavat käyttäjän arvoja? Mutta ehkä on mahdollista, että käyttäjäkokemus on ristiriidassa teknologian tarkoitettujen ominaisuuksien kanssa, eikä omia arvoja vahvistavaa toimintaa tai tunnetta pääse syntymään.

Käyttäjien arvoja, niitä sisäisiä ohjenuoria, Ervasti tunnisti seuraavia: sosiaaliset arvot, hedonistiset arvot, stimulaatio ja episteemiset arvot (esimerkiksi oppiminen ja uutuusarvo), henkinen kasvu ja itsensätoteuttaminen, yhteisöllisyys, perinteet, turvallisuus ja hyvyys. Nämä arvot Ervasti keräsi lähes 700 mobiilipalvelujen käyttäjältä. Mukana oli aikuisia, nuoria, lapsia, ikääntyneitä, terveitä, näkövammaisia ja muistihäiriöisiä, jotka kuvasivat ja tulkitsivat omaa käyttäjäkokemustaan.

Emme voi suunnitella käyttäjäkokemusta – käyttäjän sisäistä tilaa tai käyttötilannetta, Ervasti sanoo. Mutta voimme suunnitella kokemuksessa syntyvää arvoa. Kun tunnemme käyttäjän ja sen, mistä hän ponnistaa ja mikä häntä ohjaa, voimme pyrkiä toteuttamaan teknologian suunnittelussa ominaisuuksia ja piirteitä, jotka vastaavat ja vahvistavat hänen omia arvojaan. Tällöin käyttäjä saa syvää ja pysyvää arvoa teknologian käytöstä.

Ihmisen arvot ovat suunnittelijoiden pöydällä valmiina hyödynnettäväksi. Toivotaan, että meillä on valistuneita, humaaneja, toisistaan ja ympäristöstä välittäviä käyttäjiä.

***

Lisätietoa: Mari Ervasti: Value in Experience – Design and Evaluation Framework Based on Case Studies of Novel Mobile Services

Inspiroivaa lisättyä todellisuutta vuonna 2020, kiitos!

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Marketta Niemelä : 23.11.2012
Tags: , , , ,

Olin mielenkiintoisessa väitöksessä. Tutkija Thomas Olsson on kartoittanut, analysoinut ja luokitellut ihmisten odotuksia lisätyn todellisuuden (augmented reality, AR) käyttäjäkokemuksesta. Hieman yksinkertaisemmin: Olsson on tutkinut millaista ihmiset odottavat ja toivovat tulevaisuuden lisätyn todellisuuden käytön olevan. Miltä AR näyttää, kuulostaa ja tuntuu? Mitä AR mahdollistaa, mitä ei? Liittyykö AR:ään uhkia tai riskejä? Ajankohta, johon odotukset tuli kohdistaa, oli noin vuosi 2020.

Olsson ei ole kartoittanut odotuksia AR:n toiminnallisuuksista, piirteistä ja vastaavista, vaan nimenomaan odotuksia kokemuksesta, havaintojen, ajatusten, tuntemusten ja muiden mentaalisten prosessien ja elementtien subjektiivisesta, sisäisestä virrasta. Tutkimukseen osallistuville henkilöille on siis esitetty kysymys (ei tässä muodossa): Mitä koet, kun käytät AR:ää vuonna 2020? Mitä kokemukseesi kuuluu – mitä havaitset, mitä tunnet, mitä ajattelet?

Tulos on, että ihmiset odottavat kokemuksensa olevan miellyttävän ja moniulotteisen. He odottavat kokemuksia muun muassa voimaantumisesta, yllättävyydestä, ympäristön paremmasta tiedostamisesta, leikkisyydestä, inspiraatiosta ja luovuudesta. Odotukset eivät koskeneet pelkästään vuorovaikutustapaa, vaan elämistä ja toimimista uuden teknologian kanssa.

Olssonin mukaan tulokset on tarkoitettu suunnittelijoille lähtökohdaksi ja inspiraatioksi. Käytäntöorientoitunut suunnittelija voi pettyä, mutta minusta tämä on hyvä lähtökohta. Tulokset ovat itse asiassa filosofisia: mistä ihmisen tyytyväisyys koostuu? Miellyttävistä kokemuksista, ja ne nousevat hallinnan tunteesta, ilahtumisesta, kokemuksesta että olemme selvillä siitä mitä ympärillämme tapahtuu ja kokemuksesta, että olemme osa sosiaalista verkostoa. Meidän ei tulisi unohtaa, mitä ihmiset pohjimmiltaan tavoittelevat, ja mihin teknologian suunnittelun tulisi tavoitella yhtä lailla. Olen iloinen, että Olsson löysi tällaisia lähtökohtia. Asiaa voi ajatella myös toisin. Mitä jos Olsson olisi todennut, että ihmiset odottavat kokemuksen olevan epämiellyttäviä ja ahdistavia? Mitä jos ihmiset odottaisivat kokemuksia sirpaleisesta ja sekavasta tiedosta, hallinnan menetyksestä, tiukasta kontrollista, yksityisyydensuojan pettämisestä ja niin edelleen.

Joku voi kysyä, vastaavatko nämä odotukset oikeastaan millään tavalla todellisuutta vuonna 2020. Mutta sillä tuskin on väliä. Kysymys on odotuksista nyt, ei vuoden 2020 suunnittelusta eikä teknologiasta. Tämänhetkisten odotusten perusteella vuonna 2020 tulee olemaan hyvin miellyttävää käyttää AR-sovelluksia.

Odotukset muotoutuvat aikaisempien kokemusten perusteella. Kuten Olsson toteaa, odotukset tulevaisuuden AR:stä ja siihen liittyvästä käyttäjäkokemuksesta syntyvät muun muassa sellaisista lähteistä kuin omat aikaisemmat kokemukset, ystävien kertoma sekä median antamat tiedot ja vaikutelmat. Ihmisten odotukset ovat enimmäkseen positiivisia: teknologia tuottaa huimasti enemmän tyydytystä ja tyytyväisyyttä kuin nykysovellukset. Voimme siis päätellä, että ihmiset ovat tyytyväisiä menneeseen teknologiakehitykseen, luottavat tulevaan kehitykseen ja odottavat sen menevän hyvään suuntaan.

Tulosta himmentää se, että pääosa vastaajista oli ns. early adoptereita, jotka suhtautuvat teknologiaan jo valmiiksi positiivisesti. Valitsemalla osallistujajoukon Olsson valitsi myös positiiviset vastaukset. Ottamalla osallistujiksi joukon teknologiafoobikoita vastaukset olisivat olleet jotain aivan muuta. Ei ole yllätys, että teknologiaoptimistit odottavat teknologian tuottavan miellyttäviä kokemuksia.

Mutta on muistettava, että mihin väitöksellä pyrittiin. Ei selvittämään, mitä ihmiset yleensä odottavat AR:n ja sen käyttäjäkokemuksen olevan, vaan mistä hyvä käyttäjäkokemus koostuu erityisesti tulevaisuuden AR:n tapauksessa. Olsson listaa erilaisia tulokulmia käyttäjäkokemukseen ja antaa suunnittelijoille holistisen kuvan siitä, mistä positiivinen, tavoittelemisen arvoinen kokemus koostuu. Early adopterit tunnistivat myös teknologian ongelmia, jotka Olsson käänsi suunnittelutavoitteiksi. Kyseessä on ns. normatiivinen tutkimus, joka pyrkii parantamaan suunnittelua ja suunnittelun kohdetta, AR:ää.

Hei AR-suunnittelijat, katse vuoteen 2020! Sinne odotetaan voimaannuttavia kokemuksia, inspiraatiota, luovuutta ja lisää kanssaihmisten leikkisyyttä. Saa olla valmista jo aikaisemminkin!

***

Thomas Olsson (2012): ”User Expectations and Experiences of Mobile Augmented Reality Services” (”Käyttäjien odotuksia ja kokemuksia lisätyn todellisuuden mobiilipalveluista”)

Käyttäjän teoria ja mistä sellainen löytyy

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Marketta Niemelä : 12.6.2012
Tags: , , , ,

Omaan työhöni kuuluu pääasiassa käyttäjätutkimusta, joka tukee ICT-sovellusten ja erityisesti erilaisten ns. älyteknologioiden, älysovellusten ja älykkäiden ympäristöjen kehittämistä. Tehtäväni on varmistaa tai ainakin ohjata teknologia- ja sovelluskehitystä siihen suuntaan, että potentiaaliset käyttäjät kokisivat sovellukset hyödyllisinä, käytettävinä, miellyttävinä, eettisten odotusten ja normien mukaisina, kiinnostavina ja niin edelleen.

Minua kiehtoo ajatus ”käyttäjän teoriasta”, jonkinlaisesta abstraktista mutta täsmällisesti muotoillusta kuvauksesta, jonka avulla voisin päätellä, miten universaali käyttäjä kussakin älysovelluksen vuorovaikutustilanteessa käyttäytyy. Käyttäjän teoria voisi sisältää tietoa esimerkiksi siitä, miten käyttäjä omaksuu ja tuottaa tietoa, ja reagoi tunteilla ja näyttää ne. Käyttäjän teoriasta voisimme johtaa hypoteeseja, joita testaisimme käytännön kokein. Richard Feynmania ja tieteellistä luonnonlain etsintää mukaillen:

Ensin arvaamme sen [käyttäjän teorian]. Sitten päättelemme seuraukset, jos teoriamme olisi oikea. Sitten vertaamme päätelmiämme todellisuuteen havainnoimalla sitä joko luonnossa tai koejärjestelyjen avulla. Jos päätelmämme ei vastaa havaintoa, päätelmä on väärä [ja joko koejärjestelyt ovat epäonnistuneet, mikä vaatii uuden kokeen, tai teoriassa on vikaa ja sitä on muutettava].

Tähän sisältyy ajatus siitä, että käyttäjä – siis se osa ihmisestä, joka voidaan tulkita ja abstrahoida ”käyttäjäksi” ja vuorovaikutustilanteissa toimijaksi – on kuin luonnonlaki, systemaattinen ja olemassa havaitsijoista ja havainnoista riippumatta. Teoria käyttäjästä olisi meidän paras arvauksemme siitä, miten tuo luonnonlaki toimii ja vaikuttaa. Järjestelmällisellä teoriasta johdettujen hypoteesien testaamisella pääsisimme lähemmäksi ja lähemmäksi todellista käyttäjän ymmärrystä, totuutta käyttäjästä. Jotta tietäisimme olevamme oikealla tiellä tieteellisessä mielessä, voisimme käyttää popperilaista partaveistä: sekä teorian että jokaisen hypoteesin pitäisi olla falsifoitavissa, siis muotoiltu niin, että ne voi osoittaa vääräksi.

Näin on joskus yritetty toden teolla tehdä. Vielä 80-luvulla pohdittiin, voiko psykologia ja erityisesti sen (luonnon)tieteellisesti suuntautunut haara tarjota tarkkoja ihmisen tiedonkäsittelyä kuvaavia ja selittäviä malleja, joiden avulla voisimme ymmärtää ihmisen ja tietokoneen vuorovaikutusta ja suunnitella parempia käyttöliittymiä.

Ei voi, totesivat muun muassa tutkijat John M. Carroll ja Wendy A. Kellogg vuonna 1989. Kvantitatiivisesti muotoillut ja laboratorio-olosuhteissa kehitetyt kognitiviitiset mallit ovat yliyksinkertaisia ja aivan liian rajallisia, jotta niiden avulla voisi ymmärtää todellisen käyttäjän arkipäivässä kohtaamia monimutkaisia, tilannesidonnaisia vuorovaikutustilanteita.

Totta, vuorovaikutustilanteet, jokainen käyttöliittymän käyttökerta on erilainen ja uniikki. Käyttäjän tavoitteet muuttuvat, mieliala ja tuntemukset vaihtelevat, tietämys kasvaa tai syvenee, vireystila nousee ja laskee. Käyttötilanteet vaihtelevat ja käyttöliittymän sisältö päivittyy. Käyttäjä ei astu samaan käyttöliittymään kahdesti. Miten silloin voi tietää tai väittää vuorovaikutuksesta mitään yleispätevää?

Ei voikaan, totesivat jälleen Carroll ja Kellogg yli kaksikymmentä vuotta sitten. Jos jokaista vuorovaikutustilannetta pidetään ainutkertaisena ja sitä tutkitaan vain sellaisena, käyttöliittymäsuunnittelija joutuu toimimaan lähinnä mystiikan varassa. Alalta puuttuisi kokonaan systemaattinen metodologia, käsitteelliset kehikot sekä tavat ja keinot yleistää erityisiä kokemuksia.

Tähän suuntaan silti on menty. Nykyinen vuorovaikutussuunnittelu on tilannekohtaista, menetelmät ja proseduurit monenkirjavia, sanoo suunnittelun professori William Gaver. Yhteisesti hyväksyttyä tieteellistä tai edes metodologista perustaa, teoriaa käyttäjästä ja ymmärrystä siitä, miten sellaista pitäisi soveltaa, ei ole.

Osa tutkijoista toivoo ja vaatii menetelmien standardoimista, objektiivisempia onnistumisen mittareita ja teorialähtöisempää suunnittelua. Tausta-ajatuksena on, että tarkkuus ja järjestelmällisyys toisivat tutkijoiden työlle ja tuloksille lisää tieteellistä vakuuttavutta ja oikeutusta.

Samalla kuitenkin katoaisi alan luovuus, väittää William Gaver. Liika tieteellisyys pakottaisi meidät itsekontrolliin ja rajojen sisään, ja menettäisimme kykymme haastaa luovasti ja jatkuvasti vallitsevia ajattelutapoja ja käytäntöjä.

Eikä menetelmien ja ajattelutapojen sekalaisuus ei tee vuorovaikutussuunnittelusta pelkkää käytäntöä ilman teoriaa. Gaver tunnistaa useita erilaisia teoreettisen ja käsitteellisen ajattelun ja toiminnan muotoja, jotka kuvaavat, selittävät ja ohjaavat käytännön suunnittelutyötä. Esimerkiksi seuraavankaltaisia:

Suunnittelijat ja tutkijat luovat käsitteitä, joiden avulla he erittelevät töitään yleisellä, useisiin esimerkkeihin soveltuvalla tasolla. Käsitteitä ja teorioita lainataan myös ahkerasti muilta tieteenaloilta (esimerkiksi affordanssiteoria). Suunnittelun luonteesta annetaan yleisiä julkilausumia, ”manifesteja” Gaverin termein, joiden tarkoitus on rakentaa uudenlaisia suunnittelukäytäntöjä. Käsitteellisten kehikkojen avulla luokitellaan ja kehitetään suunnittelun ontologiaa (esimerkiksi käyttäjäkokemuksen teoria).

Mutta vaikka teoriaa on, ne ovat epämääräisiä ja ei-falsifioitavia, ja siksi myös epätieteellisiä popperilaisessa mielessä. Mutta näin siis kuuluu ollakin, sanoo Gaver. Suunnittelutyön luonteesta johtuen sen teoriat eivät voi olla osoitettavissa vääräksi. Tai jos olisivatkin, siinä ei olisi paljon mieltä. Loppujen lopuksihan suunnittelun tarkoituksena ei ole paljastaa yhtä riippumatonta, absoluuttista totuutta, vaan luoda yhä uusia todellisuuksia: uusia alkuja, uusia reaktioita ja uudelleentulkintoja maailmasta.

Suunnittelu paitsi tutkii, myös muuttaa maailmaa.

Epämääräisyydestään huolimatta teoria näkyy suunnittelussa, nimittäin suunnittelijan mielessä ja hänen suunnittelutyön aikana tekemissään lukuisissa päätöksissä. Suunnittelija joutuu ratkaisemaan hankalan, monimutkaisen ongelman, johon ei ole oikeaa ratkaisua edeltäkäsin, ja joka on hyvin tilannekohtainen. Gaverin näkemyksen mukaan suunnittelija käyttää huomaamattaankin runsaasti erilaisia, parhaan arvionsa mukaisia teorioita suunnittelun tuloksen, artefaktin, luomisessa. Nämä teoriat ovat liian monimutkaisia muotoiltavaksi yleisenä, abstraktina kirjoituksena tai kaaviona. Mutta suunnittelupäätöksiä tehdessään suunnittelija sisällyttää teoriat itse artefaktiin.

Siksi itse artefakti, suunnittelun tulos – käyttöliittymä, vuorovaikutuskonsepti, älysovellus – onkin se, jota pitäisi tutkia vuorovaikutuksen ja älykkään ympäristön käyttäjän ymmärtämiseksi, ja myös teorian luomiseksi.

Samankaltaiseen johtopäätökseen päätyivät myös Carroll ja Kellogg aikoinaan. Vuoden 1989 artikkelissaan he puhuvat artefaktista teorian yhdyssiteenä, theory nexus, joka ilmentää useita erillisiä psykologisia väitteitä itsessään, suunnittelun tuloksena. Käyttöliittymiä tulkitsemalla alamme ymmärtää ihmisen ja tietokoneen välistä vuorovaikutusta ja siihen liittyviä ilmiöitä sekä käyttäjän teoriaa.

Artefakti, suunnittelun tulos, on tärkein, ja teoria on toissijainen, sanoo Gaver. Siksi vuorovaikutuksen ja käyttöliittymien tutkimuskin on yhä enemmän niin sanottua suunnittelututkimusta, ”research through design”, viitaten siihen, että artefaktien suunnittelu on olennainen osa tutkimusta itsessään.

Joten jos haluan ymmärtää älykkään ympäristön käyttäjää ja luoda hänestä teorian, Gaveria seuraten keino onkin tutkia niitä artefakteja, joita on suunniteltu älykkääseen ympäristöön. Näistä artefakteista tulisi tunnistaa suunnittelijoiden epäsuoria teoreettisia väitteitä käyttäjästä. Näin voisin ehkä rakentaa kaipaamani käyttäjän teorian. Sen hyvyyden kriteeri olisi hedelmällisyys, teorian kyky inspiroida uutta suunnittelua. Mutta rooli olisi kuitenkin olla selittävä, lähinnä artefakteja kommentoiva. Teoria olisi kuvaava ja luovuuteen innoittava mutta ei ennustava.

Ja minä kun juuri halusin ennustaa ihmisen käyttäytymistä, jotta voisin suunnitella hyviä älykkäitä ympäristöjä. Toistaiseksi siis saan pärjätä ilman kaikenkattavaa käyttäjän teoriaa. Toki luovuuteenkin – yhä uusien älykkäiden sovellusten luomiseen – kannustavat teoriat ovat mielenkiintoisia. Ja jos hedelmällisimmät teoriat jäävät eloon, voin ainakin ennustaa, että älykkäiden ympäristöjen kehitys vain kiihtyy.

Lähteet:

Carroll, J.M. & Kellogg, W.A. (1989). Artifact as theory-nexus: hermeneutics needs theory-based design. CHI ’89 Proceedings of the SIGCHI conference on Human factors in computing systems: Wings for the mind.

Gaver, W. (2012). What should we expect from research through design? Proceedings of the 2012 ACM annual conference on Human Factors in Computing Systems.

***

Tämän postauksen jälkeen Teknokritia-blogi jää kesälomalle. Aurinkoista kesää ja syksyllä palataan!

Marketta

Käyttäjälähtöinen suunnittelu ja Kuhnin paradigmat

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Marketta Niemelä : 2.6.2012
Tags: , , , ,

Kukaan ei voi sanoa, että käyttäjälähtöisen suunnittelun menetelmiä olisi liian vähän. Päinvastoin, menetelmiä, lähestymistapoja ja peukalosääntöjä on laaja ja kirjava joukko, ja suunnittelijaparkaa kohtaa pikemminkin valinnan vaikeus. Mistä tietää, mitä menetelmää kannattaa käyttää?

Tähän minulla ei ole yksiselitteistä vastausta, eikä monella muullakaan. Valinta tehdään tilanteen mukaan. Päätöstä voi olla vaikea perustella selkein argumentein. Alalle kyllä haluttaisiin enemmän standardeja, menetelmien yhtenäistämistä, täsmällisiä mittareita ja lujia perusteorioita. Näin saataisiin myös oikeaa tieteellistä vakuuttavuutta. Katu-uskottavuutta tositieteilijöiden maailmassa.

Mutta onko käyttäjälähtöisen suunnittelun standardoituminen ja tieteellistyminen a) mahdollista ja b) toivottavaa? Jos vastaus molempiin kohtiin on kyllä, miksi näin ei jo ole?

Suunnittelun professori William Gaver tarjoaa kolme vaihtoehtoista, tieteenfilosofi Thomas Kuhnin paradigma-ajattelusta liikkeelle lähtevää tulkintaa käyttäjälähtöisen suunnittelun kaoottiselta vaikuttavalle nykytilanteelle.

Ensimmäisen tulkinnan mukaan elämme esiparadigmaattista vaihetta, johon kuuluu kilpailevat koulukunnat erilaisine filosofisine perusteluineen ja suuntautumisineen. Tutkijoilta puuttuu yhteinen, vakaa teoreettinen ja tietämyksen pohja. On vaikea arvioida, mikä on alalla tärkeää ja ensisijaista. Yhteisymmärrys on vähissä ja alan kehittyminen on hidasta. Tilanne jatkuu sekavana niin kauan kunnes pystytään vakiinnuttamaan poikkeuksellisen vahva tutkimustulosten ja -menetelmien joukko, ikäänkuin tieteelliseksi ytimeksi, johon muut alkavat verrata omaa tutkimustaan. Tämän tulkinnan kannattajat vaativat menetelmien yhtenäistämistä ja muodollistamista ja teorialähtöisempää otetta suunnitteluun.

Toisen vaihtoehdon mukaan käyttäjälähtöinen suunnittelu onkin paradigmaattista juuri tällaisena kuin se nyt on. Meillä on joukko arvoja, jotka jaamme toisten alan tutkijoiden kanssa. Niihin kuuluvat esimerkiksi juuri ajatus, että on arvokasta ja hyödyllistä ottaa käyttäjät mukaan suunnitteluun tavalla tai toisella. Ajatellaan myös, että suunnittelussa luominen ja kokeilu tuottavat parempia oivalluksia kuin analyysi ja erittely. Toki tutkimuskenttä kiistelee oikeista menetelmistä ja tuloksista, mutta tämähän kuuluu minkä tahansa vakiintuneen tieteenalan arkipäivään. Jos käyttäjälähtöisen suunnittelun tutkimusta pyritään tästä vielä enemmän standardoimaan, alan kehitys vain hidastuu.

Kolmannen tulkinnan mukaan käyttäjälähtöisen suunnittelun perimmäisin luonne on olla moniulotteinen ja eri suuntiin haarautuva tutkimisen tapa. Muu ei ole mahdollista. Suunnittelututkimuksen (”research through design”), jota käyttäjälähtöinen suunnittelukin on, ja luonnontieteellisen tutkimuksen välillä on nimittäin syvällinen ero.

Luonnontieteellisen tutkimuksen kohde on yksittäinen, yhtenäinen maailma, joka on olemassa havaitsijoista riippumatta. Eräänlainen ”totuus” siis. Tämä totuus antaa pysyvän vertailukohdan erilaisille menetelmille ja tuloksille, ja kun aina valitaan parempi, mennään myös lähemmäs totuutta. Menetelmät ja tulokset yhtenevät, konvergoituvat.

Suunnittelututkimuksessa ei ole havaitsijoista riippumatonta maailmaa. Päinvastoin, suunnittelututkimuksen tarkoitus on luoda maailmoja: suunnittelututkimus synnyttää uusia (sosiaalisia) todellisuuksia, joita voidaan tutkia ja ymmärtää ja pyrkiä siten luomaan lisää uutta.

Siksi käyttäjälähtöisen suunnittelun teorian, vaikkapa käyttäjäkokemuksen teorian, ei tarvitse olla falsifioitavissa, osoitettavissa vääräksi. Emme ole tieteellisiä popperilaisessa mielessä, eikä meidän pidäkään olla, kannustaa Gaver.

Meidän teoriamme ovat hyviä ja oikeita silloin, kun ne tuottavat mahdollisimman paljon inspiraatiota uudelle suunnittelulle, uuden alkuja ja uusia tulkintoja vanhoille suunnittelun tuloksille.

Käyttäjälähtöisen suunnittelun ”totuus”, jota kohti mennä, on luotava uudestaan joka kerta.

Lähde:

Gaver, W. (2012). What should we expect from research through design? Proceedings of the 2012 ACM annual conference on Human Factors in Computing Systems.

Seuraava sivu »