Vastuullista tutkimusta René von Schombergin mukaan

Tutkimus, innovaatio ja edistys vievät meitä joskus harhaan. Kehitämme kaikenlaista, josta toivomme jälkeenpäin, että koko idea olisi saanut hautautua keksijänsä pöytälaatikkoon ikuisiksi ajoiksi. Joskus käytämme ylenmäärin resursseja tavoitellaksemme jotain, mitä ei ole edes mahdollista saavuttaa.

Mahdollisimman paljon, mahdollisimman vapaata innovaatiota ei taida olla itsestään selvästi hyvä. Pitäisikö siis innovaatiota rajoittaa ja säädellä jollakin tavalla? Kuka tai mikä taho sen tekisi?

Helmikuun alkuviikolla sain tilaisuuden kuunnella René von Schombergia, joka on eettisestä ja vastuullisesta tutkimuksesta vastaava EU-komission virkamies. von Schomberg esitti, että innovaation rajoittamista ja ohjaamista voidaan tarkastella kolmesta näkökulmasta. Tähän kirjoitukseen nimesin ne ”vastuullisen kuninkaan paradigmaksi”, ”vastuullisten markkinoiden paradigmaksi” ja ”vastuullisen tutkimuksen paradigmaksi”.

Vastuullisen kuninkaan paradigman mukaan teknologiaa, sen kehittämistä ja käyttöä on kontrolloitava yhteisen edun nimissä. Kontrollointia harjoittaa jokin vastuullisena pidetty taho, esimerkiksi hallitus tai ennen vanhaan kuningas. Vuonna 1709 brasilialais-portugalilainen pappi Bartolomeu de Gusmão esitti suunnitelman lentävän laivan, Passarolan, rakentamisesta. Mutta koska Passarola olisi mahdollistanut rikosten lisääntymisen ja rikollisten pakenemisen vieraille maille, kuninkaalle suositeltiin, että sen käyttöä rajoitettaisiin. Passarolaa ei koskaan rakennettu.

Passarola (Kuva: Wikimedia Commons)

Vastuullisten markkinoiden paradigmassa vastuullinen toimija on hylätty. Ideoita ja innovaatioita arvioidaan etukäteen, mutta arviointikriteerinä ei ole yhteinen etu vaan se, miten innovaation uskotaan menestyvän markkinoilla. Taustalla on käsitys, että kukaan ei voi määritellä, mikä on kaikille hyväksi. Ihmiset päättävät ja valitsevat itse omien tarpeidensa ja mieltymystensä mukaan. Mitä paremmin tuote menestyy markkinoilla, sitä suurempi tarve on.

von Schombergin mukaan tästä seuraa, että vastuu tutkimus-ja kehitystoiminnan riskeistä jää valtiolle. Makro-ekonominen tavoite kapenee loputtomaan kasvuun. Mitä vähemmän innovaatiota ohjataan, sitä parempi. Mitä nopeammin, sen parempi. Tutkimus ja kehitys keskittyy teknologiaan.

Mutta on vielä kolmas paradigma, vastuullisen tutkimuksen paradigma. von Schomberg asettaa sille viisi vaatimusta. Onkin valtion vastuulla valvoa, että tutkimus ja kehitys tuottaa positiivisia tuloksia – tietämystä, joka tukee ja edistää kestävää kasvua. Tutkimuksen ja innovaation tulisi päästä teknologiakehityksestä pidemmälle ja hakea vastauksia ja ratkaisuja perustarpeisiin. Ylipäänsä innovaation tulisi heijastaa perusarvojamme, ei vain kuluttajien kulloisiakin mieltymyksiä. Ja vielä: innovaation täytyy olla ohjattavissa ja ei-vastuullinen innovaatio ennakoitavissa.

von Schombergin näkemys tuntuu olevan, että innovaatio tulisi kaiken kaikkiaan keskittää toisaalle kuin mitä se nyt on: ihmisen elämän todelliseen parantamiseen, ympäristöstä huolehtimiseen, kestävien talouden muotojen kehittämiseen.

Tarvitaan siis vastuullista, velvollisuudentuntoista innovaatiota (responsible research & innovation), joka seuraa lakeja ja arvioi toiminnan onnistumista jälkikäteen.

Lisäksi – tämä on tärkeää – tarvitaan myötämielistä, ennakoivaa innovaatiota (responsive research & innovation). Tämä tarkoittaa vapaaehtoista, henkilökohtaista, vakavaluonteista ja proaktiivista sitoutumista vastuullisuuteen tavalla, joka ylittää lain vaatimukset. Vastuullisuus onkin tutkijan omasta päätöksestä kiinni.

Mutta mistä tietää, mikä on vastuullista tutkimusta tai toimintaa käytännössä? Kysymyksen tiedostaminen ja halukkuus ottaa selvää lienevät vastuullisen tutkimuksen ensimmäinen ja kriittinen askel.

René von Schombergin blogi: http://renevonschomberg.wordpress.com/

Advertisement

Hyvästi johtosolmut! Piuha-Petterissä kohtaavat teknologia, ekologia ja käyttäjän tarve

Korvakuulokkeet ja laturit ovat useimmille tuikitarpeellisia ja joka päivä käytössä olevia esineitä. Ne myös ärsyttävät ilmeisesti itsestäänsolmiutuvien johtojensa vuoksi. Miten niitä voi säilyttää helposti ja siististi yhtä aikaa?

Insinööriystäväni otti talouspaperirullan pahvisen keskiosan ja veisteli siitä telineen. Työhön kului noin minuutti.

Kätevä johtopidike ”Piuha-Petteri” syntyi insinöörin käsissä alle minuutissa.

Olen ihastunut. Tässä johtotelineessä kohtaavat jokapäiväinen teknologia, ympäristöystävällisyys (kahteen kertaan kierrätetty, biohajoava materiaali) ja käyttäjän tarve. Paitsi että Piuha-Petteri on helppo tehdä, se on myös helppo käyttää, kevyt, muokkautuva ja mahtuu pieneen tilaan. Jos sen päällystää kivalla joutokankaanpalalla, se on myös persoonallinen ja esteettinen. Vähän kierrätyspitsiä vanhasta tyynyliinasta ja paljetteja, ja Piuha-Pirkko on valmis!

Teknologia, ekohenkisyys, perinteet ja kauneus saisivat kohdata useamminkin. Ei teknologian tarvitse aina olla uutta, kiiltävää ja niin teknologista. Ei ainakaan niin tehokasta. Teknologia voisi hyvin edustaa tai vahvistaa inhimillisempiä arvoja: lämpöä, iloa, rauhoittumista, luottamusta, sisäistä uudistumista ja oivallusta.

Miltä kuulostaa teknologia, joka hidastaa yhteydenpitoa ja antaa ihmisten väliselle luottamukselle ja ymmärrykselle aikaa kehittyä? Entä teknologia, joka rauhoittaa sulkemalla pois hälyt, melut ja häiriöt missä ikinä liikutkin? Ainakin kaipaisin herätyskelloa, joka ei antaisi minun nousta ennen kuin olen oikeasti hereillä.

***

Katso myös Phoebe Sengers (2011). What I learned on Change Islands: reflections on IT and pace of life. Interactions, 18, 40-48.

Japanin ubiquitous society 2005

Yliopiston kirjastossa käteeni osui Teppo Turkin kirja Kahdeksan pilven takaa: Japanin murros ja uusi nousu (2005, Helsinki: Edita). Avasin kirjan satunnaisesta kohdasta, ja eikö siellä lukenutkin heti jännittävä uusi termi artintelligence, joka tarkoittaa taiteen ja teknologian sekä immateriaalisen osaamisen toisiinsa sulautumista.

Mori Tower, Tokio (kuva: Chris 73/Wikimedia Commons)

Artintelligenceä on esimerkiksi Tokion Mori Tower, metallista ja lasista koottu pilvenpiirtäjä, joka ”seisoo kuin itsenäinen olio”. Tämä on mielenmaisemaa suoraan Blade Runnerista ja muista tulevaisuusfiktioista.

Turkin kirja luotaa Japanin henkistä tilaa ja muutosta, tietoyhteiskuntaa (tai ubiquitous societya, niin kuin siellä päin sanotaan), bisnesmaailmaa sekä japanilaisen naisen ja miehen roolien muuttumista. Muutaman vuoden vanhentuneenakin sisältö on kiinnostavaa.

Mitä luulette, missä ollaan tietoyhteiskuntakehityksessä pisimmällä? Euroopassa, Yhdysvalloissa vai Aasiassa? Ehkä Pohjoismaissa ja Suomessa? Heh. Aasian voittokulku alkoi Turkin mukaan 2000-luvun alkupuolella. Jo silloin Japani oli Turkin mukaan pitkälle automatisoitu ja teknistynyt.

Japanilainen tietoteknologia oli piilotettu ympäristön rakenteisiin, se oli tuttua ja siksi näkymätöntä ja hiljaista – ja kaikkialla. Kommunikaatioteknologiaa kanniskeltiin käsissä ja taskuissa, miljoonat automaatit seisoivat kaduilla palveluvalmiina, tietoteknologia vartioi sairaaloita, liikennettä ja energiantuotantoa, sensoriteknologia odotti uhkaavien maanjäristysten ja tsunamien tunnistamista ja hälyttämistä. Japanissa ubiquitous computing oli totta jo kohta kymmenen vuotta sitten.

Wakamaru-kotirobotti (kuva: Nesnad/Wikimedia Commons)

Japani teki 2000-luvun alussa huiman nousun internet-ajan takeltelijasta älyteknologian utopiavaltioksi. Japanin puskeva voima nousi elektroniikkateollisuudesta, autoteollisuudesta, robotiikasta ja teollisuusautomatiikasta. Nämä tuottivat teknologiaa, joka sulautui ympäristöön ja vielä pidemmälle: japanilaiseen kulttuuriin, koteihin, ihmisten psyykeen ja tunteisiin, kuten söpö Wakamaru.

Turkki arvioi Japanin elävän digitaalisen evoluution kolmatta vaihetta, jossa kulttuuri ja teknologia liukuvat yhteen. Tuotteet ja sisällöt ovat kulttuurisidonnaisia, tuotteet aineettomia ja saavat merkityksensä ajankohtaisista ilmiöistä, julkisuuden markkinoista sekä ihmisten ja ryhmien välisestä sosiaalisesta vuorovaikutuksesta. Tuotteen lisäarvo määräytyy vasta kun loppukäyttäjä hankkii sen itselleen.

Japanissa teknologialle on löytynyt kulttuurinen merkitys: teknologia otetaan käyttöön osaksi merkityksiä ja teknologialla myös luodaan merkityksiä. Mitä paremmin teknologia onnistuu toimimaan merkitysten rajapinnoilla, sitä paremmin se otetaan vastaan.

Entä meillä? Japanin ubiquitous society -mallissa on ihailtavaa, mutta. Toivoisin voivani sanoa, että meillä merkityksiä ei luo kulutuselektroniikka, vaan puhdas teknologia.

Haluaisin nähdä, että pystymme säilyttämään juuremme ja ehkä sielummekin levossa metsissä ja järvien rannoilla, mutta samanaikaisesti hipaisemaan sormella digitaalista luomisen ja leikin kiihkeää riemua. Sanapari puhdas teknologia kertoo, että luonto on meille tärkeä, mutta kehittyminen myös. Meidän ei tarvitse vaihtaa kesämökeillä ja hiihtolenkeillä hellittyjä merkityksiämme, vaan sovittaa teknologia niihin ja antaa merkitysten syventyä saunan lämmössä.

Tuulivoimalat ovat meidän metsäläisten omaa artintelligenceä, teknologiaa upotettuna sielunmaisemaamme.

(kuva: Kallerna/Wikimedia Commons)

Neljä keinoa parantaa maailma teknologialla

Miten teknologia auttaa meitä kestävän elämäntavan saavuttamisessa? Elektroniikkavalmistaja Sony ja Forum for the Future -järjestö järjestivät karkauspäivänä aiheesta verkkopaneelikeskustelun. Mukana oli sekä liiketoiminta- ja innovaatioasiointuntijoita että kestävän elämäntavan puolestapuhujia, ja toki yleisökin osallistui.

Paneeli tunnisti tällaisia vaihtoehtoja:

”Puhdas teknologia”, joka mahdollistaa saasteettomamman, tehokkaamman teollisuuden.

Olemassa olevien teknologioiden ja käytäntöjen hyödyntäminen tai parantaminen: kulutuksen ohjaaminen virtuaalituotteisiin, teknologioiden käyttäminen ”vihreisiin” tarkoituksiin (kuten henkilökohtaisen hiilidioksidikuorman mittaaminen kännykällä), virtuaalimatkustus ja etätyö sekä laitteiden päivittäminen niiden täysuusimisen sijaan.

Mielenkiintoisin ajatus on teknologiakehityksen demokratisoiminen: rohkaistaan ihmisiä kehittämään itse sovelluksia, jotka parantavat elämänlaatua. Jo nyt on olemassa ”hackspaceja”, eräänlaisia julkisia autotalleja, joissa kiinnostuneet tekevät omaehtoisesti kaikenlaisia teknisiä virityksiä ja kehittelyjä. Voisiko hackspace-toiminta tuottaa teknisiä elämänlaatuinnovaatioita?

Paneelin mukaan tämä vaatii porkkanaa tekijöille, jotta he inspiroituvat oikealla tavalla eivätkä vain rakentele raketteja. Lisäksi ihmisiä tulisi ylipäänsä saada enemmän mukaan vaikuttamaan teknologiakehitykseen. Syvenevän digitaalisen kuilun toisella puolella ovat ne, jotka osaavat ja haluavat osallistua kehitykseen, ja toisella puolella ne, jotka seisovat passiivisina kehityksen edessä.

”Technology is only a tool – behind technology there is people”. Paneelin mukaan teknologia ei ole vain teknistä, vaan teknologiaa pitäisi tarkastella sosiaalisena ilmiönä, jolloin uudenlaiset innovaatiot saisivat mahdollisuuden. Näin muuten on todennut myös Martin Heidegger: ennen teknologiaa on teknologinen ajattelu, siis ihminen.

Lisätietoa: Paneelikeskustelun tiivistelmä