Voisiko ubikukka sanoa ”Vettä, kiitos”?
Kukkien kastelu unohtuu minulta usein. Aina tuntuu olevan jotain muuta tähdellisempää tekemistä. Mutta onneksi on tekniikka, palvelijamme.
Ubiikkiteknologian kehittyessä tieto- ja viestintätekniikkaa – prosessoreita, antureita, sähköisiä muisteja – upotetaan joka paikkaan, joka esineeseen ja joka koloon. Kaikki nämä olisivat myös yhteydessä verkkoon, toisiin esineisiin ja paikkoihin, joko internetin kautta tai suoraan keskenään.
Jokaisella paikalla, esineellä ja kololla olisi ikioma digitaalinen identiteetti, uniikki virtuaaliheijastus verkossa.
Tämä talo. Tämä ovi. Tämä ikkuna. Tämä pelargoni. Kaikki löydettävissä netistä.
Ubiikkiajan pelakuulla voisi olla virtuaalikaksonen verkossa. (kuva: KENPEI/Wikimedia Commons)
Mitä ubiikkimaailmassa tapahtuu, kun pelakuu alkaa näyttää nuutuneelta?
Vaihtoehtoja olisi enemmän kuin nyt. Esimerkiksi:
- Kännykkääni kilahtaa hälytys: Pelargoni kaipaa kastelua. Sijainti: kuistin ikkunalauta, suunta länsi. Kosteusprosentti: 20% (e.d. 22%). Ennuste: 15% klo 17:00. Ennakoitu elinikä: n. 72 tuntia. Animaatiossa näkyy kukka, joka vääntelee käsiään yhteen ja hymyilee anovasti.
- Pelakuun älyruukkuun upotetut ledivalot alkavat välähdellä aina, kun kävelen ohi. Kuivuustilan edetessä alkaa kuulua myös hiljainen Tzing! Tzing! Tzing!
- Pelakuu ilmoittaa kuivuudesta talolle, joka huomaa minun olevan matkalla ja käskee ikkunan vetää verhon kukan eteen.
- Pelakuu on puoliorgaaninen kyborvokki, joka ei käytä vettä vaan saa kaiken kasvamiseen tarvittavan energian hiilidioksidista ja auringonvalosta. Kyborvokkeja saa ilmaiseksi älytalokaupan päälle. Hyvin varusteluista tavarataloista voi hankkia myös premium-mallin, joka vastaa, kun sille jutellaan.
- Pelakuu ei ole enää ikkunalaudalla ollenkaan, mutta voin katsoa sitä säätämällä piilolinssini lisätyn todellisuuden puutarha-asetukselle. Eli kun olen kyllästynyt siihen, että kaikki näyttää Saksikäsi-Edwardin karkkimaailmalta, räpäytän silmiäni ja napsautan sormiani ja olenkin Eedenin puutarhassa. Naps vain! Liikuttelen etusormea ja vaihdan viikunapuut pelakuihin. Naps naps!
Ja niin edelleen. Vaihtoehtoja riittää.
Pelargonioiden niin kuin muidenkin kasvien kasvattamisessa eräs tärkeä juttu on, että niihin pitää kiinnittää huomiota. Ilman huolenpitoa ne eivät kasva, vaan kuihtuvat ja kuolevat. Minä uhraan pelakuulle aikaani, vettä ja satunnaisesti myös tilkan lannoitetta. Pelakuu vastaa kukkimalla rehevästi.
Voisiko tämä kukka sanoa ”Vettä, kiitos”? (kuva: Andreas Dobler/Wikimedia Commons)
Minä en käske pelakuuta, vaan pyydän. Kukka ei ole kontrolloitavissa. Luulen, että juuri siinä on se taika, miksi ihmiset ylipäänsä hoitavat kasveja. Voin aina kehittyä paremmaksi pelargonioiden kasvattajaksi, enkä koskaan ole siinä täydellinen. Palaan yhä uudestaan parantamaan suoritustani, ja uskollinen pelakuu antaa minulle anteeksi ja tekee uusia lehtiä pudonneiden tilalle.
Mutta voisi se joskus itsekin muistuttaa minua kastelusta. Vaikka sanomalla Naps!
Tai voisikohan se sanoa: ”Vettä, kiitos”?
Japanin ubiquitous society 2005
Yliopiston kirjastossa käteeni osui Teppo Turkin kirja Kahdeksan pilven takaa: Japanin murros ja uusi nousu (2005, Helsinki: Edita). Avasin kirjan satunnaisesta kohdasta, ja eikö siellä lukenutkin heti jännittävä uusi termi artintelligence, joka tarkoittaa taiteen ja teknologian sekä immateriaalisen osaamisen toisiinsa sulautumista.
Mori Tower, Tokio (kuva: Chris 73/Wikimedia Commons)
Artintelligenceä on esimerkiksi Tokion Mori Tower, metallista ja lasista koottu pilvenpiirtäjä, joka ”seisoo kuin itsenäinen olio”. Tämä on mielenmaisemaa suoraan Blade Runnerista ja muista tulevaisuusfiktioista.
Turkin kirja luotaa Japanin henkistä tilaa ja muutosta, tietoyhteiskuntaa (tai ubiquitous societya, niin kuin siellä päin sanotaan), bisnesmaailmaa sekä japanilaisen naisen ja miehen roolien muuttumista. Muutaman vuoden vanhentuneenakin sisältö on kiinnostavaa.
Mitä luulette, missä ollaan tietoyhteiskuntakehityksessä pisimmällä? Euroopassa, Yhdysvalloissa vai Aasiassa? Ehkä Pohjoismaissa ja Suomessa? Heh. Aasian voittokulku alkoi Turkin mukaan 2000-luvun alkupuolella. Jo silloin Japani oli Turkin mukaan pitkälle automatisoitu ja teknistynyt.
Japanilainen tietoteknologia oli piilotettu ympäristön rakenteisiin, se oli tuttua ja siksi näkymätöntä ja hiljaista – ja kaikkialla. Kommunikaatioteknologiaa kanniskeltiin käsissä ja taskuissa, miljoonat automaatit seisoivat kaduilla palveluvalmiina, tietoteknologia vartioi sairaaloita, liikennettä ja energiantuotantoa, sensoriteknologia odotti uhkaavien maanjäristysten ja tsunamien tunnistamista ja hälyttämistä. Japanissa ubiquitous computing oli totta jo kohta kymmenen vuotta sitten.
Wakamaru-kotirobotti (kuva: Nesnad/Wikimedia Commons)
Japani teki 2000-luvun alussa huiman nousun internet-ajan takeltelijasta älyteknologian utopiavaltioksi. Japanin puskeva voima nousi elektroniikkateollisuudesta, autoteollisuudesta, robotiikasta ja teollisuusautomatiikasta. Nämä tuottivat teknologiaa, joka sulautui ympäristöön ja vielä pidemmälle: japanilaiseen kulttuuriin, koteihin, ihmisten psyykeen ja tunteisiin, kuten söpö Wakamaru.
Turkki arvioi Japanin elävän digitaalisen evoluution kolmatta vaihetta, jossa kulttuuri ja teknologia liukuvat yhteen. Tuotteet ja sisällöt ovat kulttuurisidonnaisia, tuotteet aineettomia ja saavat merkityksensä ajankohtaisista ilmiöistä, julkisuuden markkinoista sekä ihmisten ja ryhmien välisestä sosiaalisesta vuorovaikutuksesta. Tuotteen lisäarvo määräytyy vasta kun loppukäyttäjä hankkii sen itselleen.
Japanissa teknologialle on löytynyt kulttuurinen merkitys: teknologia otetaan käyttöön osaksi merkityksiä ja teknologialla myös luodaan merkityksiä. Mitä paremmin teknologia onnistuu toimimaan merkitysten rajapinnoilla, sitä paremmin se otetaan vastaan.
Entä meillä? Japanin ubiquitous society -mallissa on ihailtavaa, mutta. Toivoisin voivani sanoa, että meillä merkityksiä ei luo kulutuselektroniikka, vaan puhdas teknologia.
Haluaisin nähdä, että pystymme säilyttämään juuremme ja ehkä sielummekin levossa metsissä ja järvien rannoilla, mutta samanaikaisesti hipaisemaan sormella digitaalista luomisen ja leikin kiihkeää riemua. Sanapari puhdas teknologia kertoo, että luonto on meille tärkeä, mutta kehittyminen myös. Meidän ei tarvitse vaihtaa kesämökeillä ja hiihtolenkeillä hellittyjä merkityksiämme, vaan sovittaa teknologia niihin ja antaa merkitysten syventyä saunan lämmössä.
Tuulivoimalat ovat meidän metsäläisten omaa artintelligenceä, teknologiaa upotettuna sielunmaisemaamme.
(kuva: Kallerna/Wikimedia Commons)
Teknokritia 