Teknokritia


Vastuullista tutkimusta René von Schombergin mukaan

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Marketta Niemelä : 25.2.2013
Tags: , , , , , ,

Tutkimus, innovaatio ja edistys vievät meitä joskus harhaan. Kehitämme kaikenlaista, josta toivomme jälkeenpäin, että koko idea olisi saanut hautautua keksijänsä pöytälaatikkoon ikuisiksi ajoiksi. Joskus käytämme ylenmäärin resursseja tavoitellaksemme jotain, mitä ei ole edes mahdollista saavuttaa.

Mahdollisimman paljon, mahdollisimman vapaata innovaatiota ei taida olla itsestään selvästi hyvä. Pitäisikö siis innovaatiota rajoittaa ja säädellä jollakin tavalla? Kuka tai mikä taho sen tekisi?

Helmikuun alkuviikolla sain tilaisuuden kuunnella René von Schombergia, joka on eettisestä ja vastuullisesta tutkimuksesta vastaava EU-komission virkamies. von Schomberg esitti, että innovaation rajoittamista ja ohjaamista voidaan tarkastella kolmesta näkökulmasta. Tähän kirjoitukseen nimesin ne ”vastuullisen kuninkaan paradigmaksi”, ”vastuullisten markkinoiden paradigmaksi” ja ”vastuullisen tutkimuksen paradigmaksi”.

Vastuullisen kuninkaan paradigman mukaan teknologiaa, sen kehittämistä ja käyttöä on kontrolloitava yhteisen edun nimissä. Kontrollointia harjoittaa jokin vastuullisena pidetty taho, esimerkiksi hallitus tai ennen vanhaan kuningas. Vuonna 1709 brasilialais-portugalilainen pappi Bartolomeu de Gusmão esitti suunnitelman lentävän laivan, Passarolan, rakentamisesta. Mutta koska Passarola olisi mahdollistanut rikosten lisääntymisen ja rikollisten pakenemisen vieraille maille, kuninkaalle suositeltiin, että sen käyttöä rajoitettaisiin. Passarolaa ei koskaan rakennettu.

Passarola

Passarola (Kuva: Wikimedia Commons)

Vastuullisten markkinoiden paradigmassa vastuullinen toimija on hylätty. Ideoita ja innovaatioita arvioidaan etukäteen, mutta arviointikriteerinä ei ole yhteinen etu vaan se, miten innovaation uskotaan menestyvän markkinoilla. Taustalla on käsitys, että kukaan ei voi määritellä, mikä on kaikille hyväksi. Ihmiset päättävät ja valitsevat itse omien tarpeidensa ja mieltymystensä mukaan. Mitä paremmin tuote menestyy markkinoilla, sitä suurempi tarve on.

von Schombergin mukaan tästä seuraa, että vastuu tutkimus-ja kehitystoiminnan riskeistä jää valtiolle. Makro-ekonominen tavoite kapenee loputtomaan kasvuun. Mitä vähemmän innovaatiota ohjataan, sitä parempi. Mitä nopeammin, sen parempi. Tutkimus ja kehitys keskittyy teknologiaan.

Mutta on vielä kolmas paradigma, vastuullisen tutkimuksen paradigma. von Schomberg asettaa sille viisi vaatimusta. Onkin valtion vastuulla valvoa, että tutkimus ja kehitys tuottaa positiivisia tuloksia – tietämystä, joka tukee ja edistää kestävää kasvua. Tutkimuksen ja innovaation tulisi päästä teknologiakehityksestä pidemmälle ja hakea vastauksia ja ratkaisuja perustarpeisiin. Ylipäänsä innovaation tulisi heijastaa perusarvojamme, ei vain kuluttajien kulloisiakin mieltymyksiä. Ja vielä: innovaation täytyy olla ohjattavissa ja ei-vastuullinen innovaatio ennakoitavissa.

von Schombergin näkemys tuntuu olevan, että innovaatio tulisi kaiken kaikkiaan keskittää toisaalle kuin mitä se nyt on: ihmisen elämän todelliseen parantamiseen, ympäristöstä huolehtimiseen, kestävien talouden muotojen kehittämiseen.

Tarvitaan siis vastuullista, velvollisuudentuntoista innovaatiota (responsible research & innovation), joka seuraa lakeja ja arvioi toiminnan onnistumista jälkikäteen.

Lisäksi – tämä on tärkeää – tarvitaan myötämielistä, ennakoivaa innovaatiota (responsive research & innovation). Tämä tarkoittaa vapaaehtoista, henkilökohtaista, vakavaluonteista ja proaktiivista sitoutumista vastuullisuuteen tavalla, joka ylittää lain vaatimukset. Vastuullisuus onkin tutkijan omasta päätöksestä kiinni.

Mutta mistä tietää, mikä on vastuullista tutkimusta tai toimintaa käytännössä? Kysymyksen tiedostaminen ja halukkuus ottaa selvää lienevät vastuullisen tutkimuksen ensimmäinen ja kriittinen askel.

René von Schombergin blogi: http://renevonschomberg.wordpress.com/

Mainokset

Suunnittelua arvon vuoksi

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Marketta Niemelä : 30.11.2012
Tags: , , , ,

Kahden viikon sisään olin jo toisessa kiinnostavassa väitöksessä. Tutkija Mari Ervasti on perehtynyt mikä on arvo, jonkakäyttäjät mobiilipalvelujen käytöstä saavat, ja millaisia ulottuvuuksia tällä arvolla on. Erityisesti Ervasti on tutkinut, miten arvo, siis jonkinlainen koettu hyöty, liittyy käyttäjäkokemukseen.

Sekä arvo (user value) että käyttäjäkokemus (user experience) ovat ihmisen ja tietokoneen vuorovaikutuksen suunnittelussa runsaasti mutta epämääräisesti käytettyjä käsitteitä, joiden taustalla on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana muuttunut käsitys ihmisestä informaatioteknologian käyttäjänä. ”Käyttäjä” ei enää ole pelkkä kognitiivinen tiedonkäsittelijä tai päätöksentekijä, eikä teknologiaa pakon edessä käyttävä asiantuntijatyöläinen. Moderni vuorovaikutuksen suunnittelija hahmottaa käyttäjän Ervastin mukaan yksilöksi, joka unelmoi ja tuntee ja joka voi vapaaehtoisesti päättää käyttää teknologiaa omiin henkilökohtaisiin ja sosiaalisiin tarkoituksiinsa. Käyttäjä on usein nykyään myös ostaja. On siis tunnettava, mikä käyttäjää houkuttaa ja koukuttaa.

Sekä Ervastin että Thomas Olssonin väitös (ks. edellinen postaus) edustaa syvää käyttäjälähtöisyyttä: ihmistä pyritään ymmärtämään teknologian (palvelujen, laitteiden, järjestelmien) käyttäjänä. Tutkijat yrittävät hahmottaa mitä ja miten ihminen ajattelee ja tuntee käytön aikana, sitä ennen ja sen jälkeen sekä mikä häntä motivoi tai mietityttää teknologian käytössä. Käyttäjäkokemus ja arvo ovat molemmat eräänlaisia malleja ihmisestä käyttäjänä, eivät vielä kovin hienostuneita mutta jatkuvasti kehittyviä.

Niin kuin tässä Ervastin väitöksessä: hän on tutkinut, mitä on käyttäjäkokemuksesta syntyvä arvo (value in experience) erityisesti eri käyttäjäryhmille ja miten tätä tietämystä voidaan käyttää teknologian vuorovaikutuksen suunnittelussa ja arvioinnissa.

Arvo tarkoittaa Ervastin määritelmin käyttäjän jatkuvasti tarkentuvaa tulkintaa ja arviointia käyttäjäkokemuksesta, joka muodostuu sen mukaan kuinka kokemus tukee käyttäjän omia henkilökohtaisia arvoja senhetkisessä tilanteessa. Nämä jälkimmäiset arvot ovat niitä meidän sisäisiä ohjenuoriamme, melko pysyviä periaatteellisia tavoitteita elämässämme. Onnellisuus voi olla arvo, tai rikkaus, rakkaus tai terveys. Hyvyys, totuus ja kauneus ovat vanhoja, hyviksi todettuja arvoja.

Jos siis teknologian käytöstä syntyvä käyttäjäkokemus jollain tavalla edistää tai vahvistaa käyttäjän omia arvoja, vaikkapa auttamalla käyttäjää toimimaan arvojensa mukaisella tavalla, käyttäjä saa teknologian käytöstä arvoa. Tämä kuulostaa hieman monimutkaiselta, eikö riitä että teknologian ominaisuudet vahvistavat käyttäjän arvoja? Mutta ehkä on mahdollista, että käyttäjäkokemus on ristiriidassa teknologian tarkoitettujen ominaisuuksien kanssa, eikä omia arvoja vahvistavaa toimintaa tai tunnetta pääse syntymään.

Käyttäjien arvoja, niitä sisäisiä ohjenuoria, Ervasti tunnisti seuraavia: sosiaaliset arvot, hedonistiset arvot, stimulaatio ja episteemiset arvot (esimerkiksi oppiminen ja uutuusarvo), henkinen kasvu ja itsensätoteuttaminen, yhteisöllisyys, perinteet, turvallisuus ja hyvyys. Nämä arvot Ervasti keräsi lähes 700 mobiilipalvelujen käyttäjältä. Mukana oli aikuisia, nuoria, lapsia, ikääntyneitä, terveitä, näkövammaisia ja muistihäiriöisiä, jotka kuvasivat ja tulkitsivat omaa käyttäjäkokemustaan.

Emme voi suunnitella käyttäjäkokemusta – käyttäjän sisäistä tilaa tai käyttötilannetta, Ervasti sanoo. Mutta voimme suunnitella kokemuksessa syntyvää arvoa. Kun tunnemme käyttäjän ja sen, mistä hän ponnistaa ja mikä häntä ohjaa, voimme pyrkiä toteuttamaan teknologian suunnittelussa ominaisuuksia ja piirteitä, jotka vastaavat ja vahvistavat hänen omia arvojaan. Tällöin käyttäjä saa syvää ja pysyvää arvoa teknologian käytöstä.

Ihmisen arvot ovat suunnittelijoiden pöydällä valmiina hyödynnettäväksi. Toivotaan, että meillä on valistuneita, humaaneja, toisistaan ja ympäristöstä välittäviä käyttäjiä.

***

Lisätietoa: Mari Ervasti: Value in Experience – Design and Evaluation Framework Based on Case Studies of Novel Mobile Services

Täydennetäänkö todellisuutta?

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Marketta Niemelä : 6.11.2012
Tags: , , ,

Tuttavani pohti suomennosta käsitteelle augmented reality (tuttavallisesti AR) ja päätyi vaihtoehtoon täydennetty todellisuus. Itse olen törmännyt useammin käännöksiin lisätty todellisuus tai laajennettu todellisuus, joskus jopa rikastettu todellisuus. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, mikäpä siinä.

Sitten aloin miettiä, mitä täydennetty todellisuus oikeastaan tarkoittaa. Termihän tarjoaa aivan eri näkökulman AR:ään kuin nuo muut käännökset.

Aivosi täydentävät visuaalisesti vajaan kuvan tutuksi kokonaisuudeksi, Gestalt-lakien mukaisesti. (Kuva: Orionist / Wikimedia Commons)

”Täydentäminen” tarkoittaa, että jokin aluksi vajaa, puutteellinen tai keskeneräinen tehdään kokonaiseksi ja valmiiksi lisäämällä tai muokkaamalla. Esitäytetty veroilmoitus täydennetään ennen lähettämistä. Poliitikot täydentävät sanomisiaan jälkikäteen. Epätäydellinen visuaalinen kuvio täydennetään mielessä tutuksi muodoksi ns. Gestaltin lakien mukaan. Joskus on hauska tehdä lauseentäydennystehtäviä: Minusta teknologia on  ________ asia.

Jotta todellisuutta voisi täydentää, se tarvitsee siis kokea vajaana, puutteellisena tai keskeneräisenä. Tämä ei ole triviaalia, sillä joidenkin filosofioiden mukaan todellisuus on täydellinen juuri sellaisena kuin se on ja suorin tie viisauteen on hyväksyä se. Helppoa se ei tietystikään ole. On huomattavasti tavallisempaa pitää todellisuutta viallisena ja korjaamista odottavana: tässä ei ole tietä, mutta ehdottomasti pitäisi olla, siis tehdään siihen tie.

Millaista ainesta augmented reality meille sitten tarjoaa, jotta voimme täydentää todellisuutta? Esimerkiksi paikkoihin, esineisiin ja muihin kohteisiin liittyviä mainoksia, lisäinformaatiota ja viihdettä. Voimme nähdä rakennusten sisuksiin, tavaroiden historiaan, alueiden kaavailtuun arkkitehtoniseen tulevaisuuteen. AR:n avulla voimme jopa vaikuttaa, jättää oman virtuaalisen puumerkin tai vessanseinäkirjoituksen toisten luettavaksi.

Mutta eiväthän nämä tee maailmaa yhtään kokonaisemmaksi. AR-sovellukset eivät täydennä todellisuutta valmiiksi, jotta voimme lähettää sen verovirkailijoille, eivätkä kerro, mitä poliitikko oikein sammakollaan tarkoitti. Augmented reality ei muuta suhtautumistamme maailmaan. Jos näemme maailman vajaana ja keskeneräisenä, sellaisena se pysyy vaikka katsoisimme maailmaa millaisten virtuaalitodellisuuslinssien läpi tahansa.

Tampereen Koskipuistonkin todellisuutta on — täydennetty? Vai lisätty? (Kuva: Thomas Olsson / Väitöskirja ”User Expectations and Experiences of Mobile Augmented Reality Services”)

Viallisessa todellisuudessa augmented reality on akuankkalaastari, joka voi peittää pieniä vikoja ja samalla näyttää kivalta, mutta täydemmäksi tai täydellisemmäksi se ei todellisuutta tee.

Kallistun ajattelemaan, että todellisuutta kannattaa pitää täydellisenä itsessään, mutta siihen voi aina lisätä jotain ekstraa: kiinnostavia yksityiskohtia, elämää helpottavia työkaluja tai hauskoja lisäosia. Teknologian tarkoitusta parhaiten vastaa silloin nimitys lisätty todellisuus.

Vaikka aina voi kysyä, että miten ja millä todellisuutta oikein lisätään. Litran mitalla? Ja mikä lopputulos oikeastaan on: enemmän todellisuutta vai vähemmän?

*** 

Jos aihepiiri kiinnostaa, kannattaa tulla katsomaan yliopistokollegani Thomas Olssonin väitöstä ensi perjantaina 9.11.12 Tampereen teknilliselle yliopistolle. Väitöksen otsikko on: ”User Expectations and Experiences of Mobile Augmented Reality Services” (”Käyttäjien odotuksia ja kokemuksia lisätyn todellisuuden mobiilipalveluista”).

Käyttäjälähtöinen suunnittelu ja Kuhnin paradigmat

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Marketta Niemelä : 2.6.2012
Tags: , , , ,

Kukaan ei voi sanoa, että käyttäjälähtöisen suunnittelun menetelmiä olisi liian vähän. Päinvastoin, menetelmiä, lähestymistapoja ja peukalosääntöjä on laaja ja kirjava joukko, ja suunnittelijaparkaa kohtaa pikemminkin valinnan vaikeus. Mistä tietää, mitä menetelmää kannattaa käyttää?

Tähän minulla ei ole yksiselitteistä vastausta, eikä monella muullakaan. Valinta tehdään tilanteen mukaan. Päätöstä voi olla vaikea perustella selkein argumentein. Alalle kyllä haluttaisiin enemmän standardeja, menetelmien yhtenäistämistä, täsmällisiä mittareita ja lujia perusteorioita. Näin saataisiin myös oikeaa tieteellistä vakuuttavuutta. Katu-uskottavuutta tositieteilijöiden maailmassa.

Mutta onko käyttäjälähtöisen suunnittelun standardoituminen ja tieteellistyminen a) mahdollista ja b) toivottavaa? Jos vastaus molempiin kohtiin on kyllä, miksi näin ei jo ole?

Suunnittelun professori William Gaver tarjoaa kolme vaihtoehtoista, tieteenfilosofi Thomas Kuhnin paradigma-ajattelusta liikkeelle lähtevää tulkintaa käyttäjälähtöisen suunnittelun kaoottiselta vaikuttavalle nykytilanteelle.

Ensimmäisen tulkinnan mukaan elämme esiparadigmaattista vaihetta, johon kuuluu kilpailevat koulukunnat erilaisine filosofisine perusteluineen ja suuntautumisineen. Tutkijoilta puuttuu yhteinen, vakaa teoreettinen ja tietämyksen pohja. On vaikea arvioida, mikä on alalla tärkeää ja ensisijaista. Yhteisymmärrys on vähissä ja alan kehittyminen on hidasta. Tilanne jatkuu sekavana niin kauan kunnes pystytään vakiinnuttamaan poikkeuksellisen vahva tutkimustulosten ja -menetelmien joukko, ikäänkuin tieteelliseksi ytimeksi, johon muut alkavat verrata omaa tutkimustaan. Tämän tulkinnan kannattajat vaativat menetelmien yhtenäistämistä ja muodollistamista ja teorialähtöisempää otetta suunnitteluun.

Toisen vaihtoehdon mukaan käyttäjälähtöinen suunnittelu onkin paradigmaattista juuri tällaisena kuin se nyt on. Meillä on joukko arvoja, jotka jaamme toisten alan tutkijoiden kanssa. Niihin kuuluvat esimerkiksi juuri ajatus, että on arvokasta ja hyödyllistä ottaa käyttäjät mukaan suunnitteluun tavalla tai toisella. Ajatellaan myös, että suunnittelussa luominen ja kokeilu tuottavat parempia oivalluksia kuin analyysi ja erittely. Toki tutkimuskenttä kiistelee oikeista menetelmistä ja tuloksista, mutta tämähän kuuluu minkä tahansa vakiintuneen tieteenalan arkipäivään. Jos käyttäjälähtöisen suunnittelun tutkimusta pyritään tästä vielä enemmän standardoimaan, alan kehitys vain hidastuu.

Kolmannen tulkinnan mukaan käyttäjälähtöisen suunnittelun perimmäisin luonne on olla moniulotteinen ja eri suuntiin haarautuva tutkimisen tapa. Muu ei ole mahdollista. Suunnittelututkimuksen (”research through design”), jota käyttäjälähtöinen suunnittelukin on, ja luonnontieteellisen tutkimuksen välillä on nimittäin syvällinen ero.

Luonnontieteellisen tutkimuksen kohde on yksittäinen, yhtenäinen maailma, joka on olemassa havaitsijoista riippumatta. Eräänlainen ”totuus” siis. Tämä totuus antaa pysyvän vertailukohdan erilaisille menetelmille ja tuloksille, ja kun aina valitaan parempi, mennään myös lähemmäs totuutta. Menetelmät ja tulokset yhtenevät, konvergoituvat.

Suunnittelututkimuksessa ei ole havaitsijoista riippumatonta maailmaa. Päinvastoin, suunnittelututkimuksen tarkoitus on luoda maailmoja: suunnittelututkimus synnyttää uusia (sosiaalisia) todellisuuksia, joita voidaan tutkia ja ymmärtää ja pyrkiä siten luomaan lisää uutta.

Siksi käyttäjälähtöisen suunnittelun teorian, vaikkapa käyttäjäkokemuksen teorian, ei tarvitse olla falsifioitavissa, osoitettavissa vääräksi. Emme ole tieteellisiä popperilaisessa mielessä, eikä meidän pidäkään olla, kannustaa Gaver.

Meidän teoriamme ovat hyviä ja oikeita silloin, kun ne tuottavat mahdollisimman paljon inspiraatiota uudelle suunnittelulle, uuden alkuja ja uusia tulkintoja vanhoille suunnittelun tuloksille.

Käyttäjälähtöisen suunnittelun ”totuus”, jota kohti mennä, on luotava uudestaan joka kerta.

Lähde:

Gaver, W. (2012). What should we expect from research through design? Proceedings of the 2012 ACM annual conference on Human Factors in Computing Systems.

Inhimillinen teknologiakehitys

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Marketta Niemelä : 26.5.2012
Tags: , , , ,

Teknologia on sekä hyvä että paha. Teknologia on kaksijakoinen, ristiriitainen ihmisen tuote, jonka moniulotteisia vaikutuksia tuskin pystymme kokonaisuudessaan ymmärtämään. Silti yritämme ohjata teknologian kehittymistä enemmän sinne hyvän suuntaan, syystä ja toisestakin. Kaipa meitä motivoi tähän jopa jonkinlainen moraalinen velvollisuus kanssaihmisiämme ja luontoa kohtaan.

Tässä vaikeassa tehtävässä on hyödyksi, jos ymmärtää mitä teknologian kehittyminen ja kehittäminen ylipäänsä ovat.

Teknologian kehittäminen on insinööritiedettä, sanoisi joku. Teknistä suunnittelutyötä, loogista, täsmällistä ja yksiselitteistä. Otetaan puolijohdemetallia, piitä tai molybdeniittiä. Houkutellaan elektronit virtaamaan emittorista kannalle, kannalta kollektorille. Kulkeeko virta riittävästi ja oikeaan suuntaan? Kyllä tai Ei. Tai napataan atomi pinsetteihin. Toimiiko se transistorina? Kyllä tai Ei. Jatkopäätökset tehdään riittävästi varmistettujen testitulosten mukaan ja teknisen päätöspuun haarat juotetaan kiinni yksi toisensa jälkeen.

Onko teknologiakehitys siis tiedettä, järkiperäistä ja objektiivista analysointia ja päätöksentekoa? Vai olisiko mukana kuitenkin jotain muutakin – mitä?

Ei kai nyt sentään mitään inhimillistä. Ei mitään tunteellista ja henkilökohtaista epäröintiä ja haparointia. Eihän pinsetteihin vangittu atomi välitä, tykätäänkö siitä vai ei. Se vain toimii johtimena tai ei toimi. Jos ei vielä toimi, niin tutkimme ja testaamme sitä lisää, kehitämme sen ympärille piinkovien Kyllä-vastausten muurin, ja lopulta atomikin suostuu meille transistoriksi.

Kyllä, teknologian kehityksen perusta on luonnontieteissä, luonnonilmiöiden tieteellisessä tutkimuksessa, missä vallitsee puhtaan rationaalisuuden ja aukottoman loogisuuden tila. Kyllä tai Ei on vastaansanomatonta.

Teknologian kehittyminen on silti muutakin. Palkitun taloustieteilijän W. Brian Arthurin mukaan teknologia kehittyy useilla eri mekanismeilla, joista luonnonilmiöiden valjastaminen hyötykäyttöön on vain yksi.

Teknologian kehityksestä seuraa aina eri tasoisia tarpeita uusille teknologioille. Jossain vaiheessa jokainen teknologia saavuttaa toimintansa ylärajan, joten on tarpeen kehittää paremmin toimivaa. Tai jonkin teknologian huomataan täyttävän ihmisten tarpeita muillakin alueilla kuin mihin se alunperin suunniteltiin. Sitä siis kannattaa kehittää vähän eteenpäin, tai vähän toisenlaiseksi. Lisäksi teknologiat nostavat elintasoamme, ja samalla ihmisten tarpeet muuttuvat. Alamme vaatia ja haluamme ostaa yhä erikoistuneempia, hienostuneempia ja yksilöllisempiä teknologioita. Kehitetään siis lisää sitä mitä halutaan.

Teknologia tavallaan aiheuttaa oman tarpeellisuutena. Tässä mielessä teknologialla on oma, itsenäinen kemiansa, aineenvaihduntansa ja evoluutionsa, sanoo W. Brian Arthur. Hän ei tarkoita, että teknologia olisi millään tavalla elävä tai tavoitteellinen organismi. Mutta hänen näkemyksensä mukaan teknologia luo teknologiaa, omalakisesti ja itsenäisesti.

Onko teknologian kehittäminen siis teknologia itsessään?

Tavallaan. Kirjassaan Teknologian luonne Arthur puhuu ”tarkoituksellisista järjestelmistä”, jotka täyttävät monia teknologian tunnusmerkkejä, mutta jotka eivät perustu luonnonilmiöiden vaan sosiaalisten ja psykologisten ilmiöiden hyödyntämiseen.

Teknologian kehittämisessä on mukana paljon tällaista ei-teknologista teknologiaa, sanoo Robert Pool, How society shapes technology –esseen kirjoittaja.

Yhtäkkiä teknologian kehitys muuttuukin luonnontieteistä sosiologiaksi.

Kehitykseen vaikuttavat esimerkiksi sellaiset psykososiaaliset ilmiöt kuin Näin on tehty ennenkin ja Näin tehdään muuallakin. Teknologiakehitys alkaa olla syvästi institutionalisoitunut ja suojattu isojen, hierarkkisten organisaatioiden muurien taakse. Olkoon organisaatio tutkimuslaitos tai yliopisto tai jokin muu, sen kulttuuri muokkaa tieteilijöitä ja insinöörejä muurien sisäpuolella. Organisaation harjoittama tiede ja tekninen suunnittelutyö perustuvat yhä vähemmän railakkaaseen yksilöajatteluun ja yhä enemmän järjestettyyn ryhmäaivojumppaan. Yhteiset käytännöt, standardit ja samankaltaiset ideat luovat sellaista liikemäärää tutkimukseen, että sen suuntaa on hyvin vaikea muuttaa.

Luonnontiede on lähtökohta, mutta enää sinne asti ei aina päästä.

Organisaatiobyrokratian ulkopuolella myös kansa vaikuttaa teknologian kehittämiseen. Meillä on koulutettu ja poliittisesti suhteellisen valveutunut kansakunta, joka ymmärtää ja osaa vaikuttaa aivan toisella tavalla isoihin kehityskulkuihin kuin vaikkapa vuosisata sitten. Nykyään kansalaisia jopa aktiivisesti houkutellaan mukaan teknologian kehittämiseen, eikä vain käyttöliittymä- tai vuorovaikutussuunnittelussa. Kansalaiset halutaan mukaan ideoimaan sovelluksia, käyttämään ja arvioimaan betapalveluja, antamaan hyväksyntänsä radikaaleille innovaatioille ja osallistumaan älykaupunkien suunnitteluun ruohonjuuritasosta alkaen.

Aivan kuin teknologian kehittäminen olisi meidän kaikkien yhteinen juttu.

Teknologian kehittäminen on kuitenkin ei-teknologista pääasiassa teknologian itsensä vuoksi. Robert Poolin mukaan teknologia on muuttunut niin monimutkaiseksi ja sen seuraukset niin vaikeiksi ennakoida, että rationaalisuutemme katoaa. Teknologia on kytkeytynyt niin tiiviisti arkeemme ja yhteiskuntiemme toimintoihin, että emme kerta kaikkiaan kykene enää hallitsemaan teknologian koko vaikutusavaruutta.

Olemme epävarmoja, ja päätöksentekomme vajoaa subjektiiviselle tasolle. Kun atomi värisee pinseteissä, alammekin miettiä politiikkaa, organisaation etua, musta tuntuu -fiiliksiä, lyhytnäköistä hyötyä itselle ja omalle porukalle.

Vaikuttaa siltä, että mitä pidemmälle mennään, sitä taitavammin osaamme hyödyntää tiedettä ja luonnonilmiöitä mutta samalla sitä epätieteellisemmäksi teknologian kehittäminen muuttuu.

Vain pieni osa teknologian kehittämisestä on rationaalista ja objektiivista työskentelyä positivistisessa tositieteen hengessä. Suuri osa teknologian kehittämisestä on ammattimaisesti tehtyä yhteiskehittelyä, neuvottelua, byrokratiaa, kaupankäyntiä, oman edun tavoittelua, politiittista kädenvääntöä, miksei idealismiakin ja toivorikkautta.

Pelkäämme, mutta panemme toivomme teknologiaan, sanoo W. Brian Arthurkin.

Jälleen kerran: teknologia on niin inhimillistä.

Lukemista:

W. Brian Arthur (2010). Teknologian luonne. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. (Tiivistelmä)

Robert Pool (2009). How society shapes technology. Kirjassa Albert H. Teich (toim.). Technology and the future (ss. 13-22). 11. painos. Wadsworth, USA.

Seuraava sivu »