Kaikkialle sulautunut käyttäjälähtöisyys
Ei vain teknologia, vaan myös käyttäjälähtöinen kehittäminen on muuttumassa ubiikiksi, kaikkialle sulautuneeksi.
Käytettävyystutkimuksissa kynä ja paperilomakkeet ovat perinteinen juttu. (kuva: © Raimond Spekking / CC-BY-SA-3.0 via Wikimedia Commons)
Vanhaan hyvään aikaan (tämä on mukava fraasi, vaikka pidänkin tulevaisuutta keskimäärin aina parempana kuin menneisyyttä) käyttäjät vietiin käytettävyyslaboratorioihin, joissa heille annettiin eteen laite tai sovellus X. Käyttäjillä teetettiin tehtäviä ja kyseltiin kokemuksia ja parannusehdotuksia.
Sitten tajuttiin, että aito käyttötilanne antaa parempaa, joskin työläämmin hankittavaa, tietoa X:n käytöstä. Käyttäjätutkimusta alettiinkin tehdä havainnoimalla ja haastattelemalla siellä, missä X:n ajateltiin tulevan käyttöön. Toki tehtiin myös käytettävyyslabratutkimusta. Lopuksi voitiin vielä antaa X käyttäjien arkikäyttöön viikkojakin kestäviksi koekäyttöjaksoiksi, kun X oli jo suurinpiirtein käyttökelpoinen mutta ei vielä myyntivalmis.
Mentiin siis käyttäjien arkeen, oikeisiin käyttötilanteisiin häiriöineen, epämukavuuksineen ja tulkinnanvaraisuuksineen. Kaikkialle.
Mutta ubiikkiin käyttäjälähtöisyyteen vaaditaan vielä jotakin muuta.
Se muu on sosiaalinen media, erityisesti sen eläväisimmät sovellukset: Facebook, Twitter, Foursquare, Pinterest ja kumppanit, joissa ihmiset jakavat ja kommentoivat jatkuvasti sitä mitä heidän ympärillään tapahtuu.
Suuri osa tuosta vuolaasta bittivirrasta on sosiaalista kolmen kelvinin taustakohinaa, jonka informaatioarvo on vähäinen mutta turvallisuus- ja tunnearvo voi olla sitäkin suurempi. Sosiaalinen media on ihmisiä, jotka tunnen, jotka pitävät samoista asioista, jotka ovat erilaisia ja itsenäisiä mutta kuuluvat samaan joukkoon. Olen osa erilaisia yhteisöjä, ehkä vain digitaalisessa kevythengessä mutta kuitenkin.
Yhteisöllisyys on juuri se arvo, minkä vuoksi kommentteja jätetään yhä uudestaan ja uudestaan.
Naputellaanko tässä Facebook-päivityksiä? (kuva: Paul Martin Lester/Wikimedia Commons)
Digitaalisenkin yhteisöllisyyden arvo on niin voimakas, että Twitter ja Foursquare otetaan mukaan kaupungille, mökille ja Pariisin-viikonlopulle. Checked in: Aéroport Paris-Charles de Gaulle! 36 henkilöä tykkää tästä.
Päivityksiä satelee ravintoloista, toreilta, tilaisuuksista ja tapahtumista. Tietenkin sosiaaliseen mediaan uppoudutaan eniten kotona ja ehkä työpaikalla, mutta kommentit virtaavat myös tien päältä, kauppakeskuksista ja kiikkeriltä muovituoleilta jäätelökioskin edessä. Maailman P-A-R-A-S vaniljapehmis löytyi juuri! 1 minuutti sitten paikassa Finlayson, Tampere.
Naapurikioski, pistä paremmaksi! Uudistatko jätskivalikoiman vai investoitko laatutuoleihin?
Siinä on meillä alusta: kaikkialle sulautuneet käyttäjäyhteisöt halukkaana jakamaan kokemuksensa ja ottamaan toisten kokemuksista opiksi.
Mitä muuta ubiikki käyttäjälähtöinen kehittäminen vaatisi?
Ainakin sen, että kehittävät tahot – yritykset, organisaatiot, järjestäjät, tuottajat, rakentajat jne. – kuuntelisivat mitä yhteisökohinassa liikkuu. Sen, että kehittäjät antaisivat käyttäjille heti paikan päällä mahdollisuuden ja kannustuksen jättää kommentti käyttäjien omien yhteisöjen kuultavaksi. Sen, että kansalaiset kulkisivat silmät ja korvat auki ja haluaisivat vaikuttaa siihen, millaiseksi heidän ympäristönsä muodostuu. Sen, että ympäristön kehitettävät asiat olisi digitaalisesti koottu mielekkäisiin, kansalaisen ymmärtämiin yksiköihin ja kokonaisuuksiin. Ohjelmistoja, jotka seuloisivat kohinaa ja poimisivat siitä trendejä, kohokohtia ja poikkeamia. Sen, että negatiivisesta palautteesta ei seuraisi odottamattomia sanktioita. Sen, että aktiiviset palautteenantajat ja ideoijat nostettaisiin hetkeksi jalustalle.
Minä haluaisin ehdottomasti olla ensimmäinen Co-Creation Mayor of Tampereen Jäätelökioskit.
(kuva: Ka Faraq Gatri/Wikimedia Commons)
Teknologia on kulttuuria
Ihmettelen, kuinka vähän teknologiasta puhutaan kulttuurina. Eikö meillä ole tarvetta käsitellä teknologiaa taiteen keinoin? Onko teknologia itsestään selvää ja vain työkalu ilman omaa tarkoitusta ja luonnetta?
En usko.
Teknologia on jotain suurempaa kuin väline arkitarkoitustemme saavuttamiseksi.
(kuva: Friedrich Tellberg/Wikimedia Commons)
Ydinvoimala ei ole vain sähköntuotantoa. Ydinvoimala on näyte siitä, että ymmärrämme näkymättömiä fysiikan ja kemian ilmiöitä, jotka pitävät universumin koossa ja jonkinlaisessa tasapainossa. Eikä kännykkä ole vain juttelua ja imagonrakennusta. Kännykkä on osoitus siitä, että hallitsemme radioaaltoja, ymmärrämme elektronien hyppelyä puolijohteissa tai metallilankoja pitkin. Osaamme vaihdella sähköisiä on-off- tiloja niin, että näemme tekstiä, kuvia ja videoita ja voimme muokata niitä mieleiseksemme.
Vielä parempaa: sekä ydinvoimala että kännykkä näyttävät myös, että osaamme järjestäytyä yhteisöiksi suuremman hyvän vuoksi.
Ydinvoimala ei olisi mahdollinen ilman monimutkaista sosiaalista organisoitumista, joka vaatii kirjoitettuja ja kirjaamattomia sääntöjä, hiljaisia sopimuksia, yhteisiä käytäntöjä. Ydinvoimala vaatii luottamusta.
(kuva: Nixdorf/Wikimedia Commons)
Ydinvoimala on ihmisten välinen luottamusjärjestelmä.
Kännykkä on mahdollistanut uudenlaista sosiaalista organisoitumista, ja voi veljet, emmekö käytä sitä hyväksi. Olemme yhteydessä niihin, jotka ovat kaukana, kuulemme heidän sanansa, äänensävynsä, naurunsa ja itkunsa.
Voin kuunnella, kuinka toinen ihminen hengittää maapallon vastakkaisella puolella.
Pian on itsestäänselvyys, että jokainen kantaa omaa yhteisöään taskussa. Facebook, Twitter, Foursquare, Pinterest. Ne eivät ole ohjelmistoja, eivät alustoja, eivät palveluita. Ne ovat kavereita, tuttuja, kollegoita, perheenjäseniä. Työnantajia, työntekijöitä, mentoreita, oppilaita. Rakastettuja, vihamiehiä. Ihailtuja, inhokkeja.
Erilaisten sosiaalisen median palveluiden lista on kyllä pirun pitkä. Pointti on ihmiset niissä, ei palvelut itsessään. #someyle12
— Antti Hirvonen (@anttihirvonen) toukokuu 8, 2012
Ihmiset ovat tärkeitä ja teknologialla on juuri sen vuoksi itsessään merkitystä. Teknologia on sitä, että hallitsemme omaa ympäristöämme. Teknologia on sitä, että kuulumme joukkoon. Emme ole avuttomia emmekä hylättyjä.
Teknologia on meidän kulttuuriamme, tapamme ilmaista mikä on meille tärkeää. Teknologialla muokkaamme maailmaa meille merkitykselliseksi.
Etteikö teknologia olisi runon arvoinen?
Tutkijan uudet taidot: avoimuus ja tarinankerronta
Nykyaika tarkoittaa avoimuutta. Sen merkkejä näkyy joka puolella: avoin innovaatio, käyttäjälähtöisyys, joukkoistaminen, jakaminen ja verkostoituminen sosiaalisessa mediassa alkavat olla arkipäivää niin bisneksessä kuin yksityiselämässäkin.
Mikä estäisi avoimuuden etenemistä suojattuun norsunluutorniin eli tutkijan mieleen ja tutkimuskäytäntöihin asti? Ei mikään. Akateeminen tekijyys, julkaisu ja opetus ovat kaikki murroksessa. Tutkijankammioita kangetaan voimalla auki.
Avoimuus ja vapautuminen ovat siitä jännittäviä, että ne pakottavat viestimään uusin keinoin. Tutkijankin on aika kertoa tarinoita.
Tarinoilla lumoaminen on ikivanha taito (kuva: Wilhelm Gentz/Wikimedia Commons )
Tutkimusta tehdään yhdessä ja joukkoälyn voimin
Avoimuus ei rysähdä tutkimusmaailmaan ylhäältä päin vaan hiipii lähemmäksi usealla eri rintamalla yhtä aikaa.
Tutkimustiedon keräämisen luonne on muuttumassa. Tieto ja ymmärrys kerätään käyttäjiltä kysymällä, yhteiskehittämällä ja joukkoistamalla eli jakamalla ideointi- ja kokeilutyötä talkoohenkisesti joukolle ihmisiä.
Tutkija ei tee enää mitään yksin, vaan toimii monen tutkijan ja tietolähteen äänitorvena, tiedon, ideoiden ja ymmärryksen yhdistelijänä uusiksi kokonaisuuksiksi.
Tutkimustyön muutoksen voi rinnastaa siihen, miten fiktiokirjoittaminen on kehittynyt. Kirjallisuudessa on aina ollut tärkeää intertekstuaalisuus, kirjallisuus- ja taidehistorian tunteminen ja liittäminen osaksi omaa työtä vähintään rivien väleissä.
Kirjojen intertekstuaaliset linkit kattavat tuhansien vuosien kirjallisuushistorian (kuva: William Hoiles/Wikimedia Commons)
Internetin yleistyessä helppoakin helpompi verkkojulkaiseminen on tuonut intertekstuaalisuuden läpinäkyväksi, sillä verkkotekstejä linkitetään keskenään, kirjoitetaan yhdessä, kommentoidaan ja korjaillaan jatkuvassa vuorovaikutteisessa prosessissa. Storify-tyyppinen kuratointi eli oman tekstin koostaminen suoraan toisten verkkotekstejä (ml. twiitit, kuvat, videot) lainaamalla on ääriesimerkki intertekstuaalisuuden läpinäkyvyydestä.
Taiteilijat joutuvat miettimään, mitä merkitystä tekijällä ja tekijyydellä on. Romanttinen näkemys kirjailijasta köyhänä ja kärsivänä erakkona katoaa some-aktiivisen, esiintyvän ja brändäävän kirjoittajaimagon alle. Nykykirjailija ei pelkää vuorovaikutusta vaan etsiytyy sitä kohti, ja samalla luo tarinaa itsestään, omasta persoonastaan.
Tähän suuntaan kulkee tutkimusmaailmakin. On koko ajan selvempää, että tutkimustulos tai innovaatio ei synny yksittäisen tutkijan työn tuloksena, vaan joukkoälyn purskauttamana. Joku tai jotkut vain ottavat kunnian viimeistelystä tai tekevät sen viimeisen oivalluksen.
Jotta luova kliksahdus mielessä syntyisi, on hakeuduttava tietolähteiden seuraan ja kerättävä monenlaista informaatiota. Verkoston ja vuorovaikutuksen monipuolisuus on tutkijalle rikkaus.
Akateeminen julkaisu ja opetus vapautuvat
Akateemisia julkaisukäytäntöjä ravistellaan. The Guardian -lehdessä tieteellisen julkaisemisen kalleuteen kyllästyneet yliopistotutkijat keskustelevat “akateemisesta keväästä” eli verovaroin rahoitetun tutkimustiedon avaamisesta lukijoiden saataville ilmaiseksi.
Perinteisessä julkaisumallissa tutkija lähetti tutkimusraporttinsa tieteelliseen aikakauslehteen, joka arvioi raportin vertaistutkijoiden avulla ennen mahdollista julkaisua. Hyvän lehden merkki oli, että kovin moni artikkeli ei päässyt läpi. Lukija maksoi mielellään, kun tiesi, että lehdessä on vain laadukasta ja korkeiden standardien mukaista tutkimustietoa.
Vapaan julkaisun eli ns. open access -malleja on erilaisia. Eräässä tyypillisessä mallissa tutkija tai pikemminkin tutkimuksen rahoittaja maksaa lehdelle julkaisusta, ja samalla siis hoitaa osan lehden vertaisarvioinnista ja julkaisutoiminnasta koituvista kuluista. Lukija saa artikkelit käyttöönsä ilmaiseksi. Jokainen voi kerätä omaa tutkimustietopääomaa ja hyödyntää sitä omassa työssään.
Brittien tiedeministeri David Willetts sanoo, että Open Access -menettelytapa muuttaa koko akateemisen tutkimuksen luonteen. Tavoitteena on yhteistyöhön perustuva avoin tutkimus, aivan uudenlainen akateeminen löytöretkeily.
Akateeminen kevät on koittamassa (kuva: Mah Jong/Wikimedia Commons)
Tutkimukseen perustuvaa akateemista opetusta avataan yhtä lailla. The New York Timesin mukaan yhdysvaltalaiset huippuyliopistot MIT ja Harward aikovat jakaa ilmaisia verkkokursseja internetiin. Kurssin suorittaja saa merkinnän ja arvosanan mutta ei virallista suoritusmerkintää. Yliopistot keräävät globaalia internet-opiskelijoiden yhteisöä ja kokeilevat samalla uusia opetusmenetelmiä ja -teknologioita käytännössä.
Ilmaista, vapaata, avointa. Eliittiyliopistot hinkkaavat norsunluugloriaa seinistään riuskalla otteella.
Tarinat hyppivät yli tieteenalarajojen
Mutta totta kai tutkimuksen avautumisen matkalla on hidasteita.
Tieteen ongelma on siilomaisuus; niin insinööri kuin medisiinari hoitaa osia, ei ihmisiä. Kokemusta on!
— ossi kuittinen (@hvaelama) toukokuu 4, 2012 (Twitterissä)
Jotta akateeminen kevät koittaisi, julkaisujen vapautuminen ei riitä. Tutkijoiden koko ajattelutavan on muututtava, vaaditaan The Guardianissa.
Tohtoriopiskelija Brant Moscovitchin mukaan tutkijoiden on lähdettävä bunkkereistaan: on opittava jakamaan omaa tietoa ja käyttämään toisten tieteenalojen tuottamia tutkimustuloksia. Tutkijoiden on opittava puhumaan samaa kieltä ja keskustelemaan keskenään. Näin myös laaja yleisö voidaan saada kiinnostumaan ja luovuttamaan verorahoja tutkimukseen entistä halukkaammin.
Tarinankerronnan taito on eduksi juuri silloin, kun halutaan hälventää tieteenalarajoja ja houkutella suurta yleisöä.
Tarinat liikuttavat ihmisiä, tarinoista syntyy keskustelua
Tunne puolestaan syntyy tarinoista: Olipa kerran… tai Oletteko kuulleet, mitä tapahtui… värisyttävät mukavasti selkärankaa.
Hyvään tarinaan lukija uppoutuu täysin, ja mitä uppoutuneempi lukija on, sitä enemmän tarina voi muuttaa häntä. Hyvä tarina saa lukijan heittämään pois älylliset suojamuurinsa ja altistumaan tarinan viestille. Lukijasta tulee sokea tekstin epätäsmällisyyksille. Hyvä tarina on kuin Troijan hevonen, joka huomaamatta syöttää kertojan viestin lukijan mieleen.
Kreikkalaiset tunkeutuivat Troijaan onton hevospatsaan vatsassa (G.D. Tiepolo; kuva: Web Gallery of Art/Wikimedia Commons)
Fiktio muuttaa tehokkaammin uskomuksiamme kuin argumentointi ja todisteet, sanoo Jonathan Gottschall. Ymmärtämällä fiktion luonnetta osaamme myös nähdä koska tarinoita käytetään ja varustautua niitä vastaan.
Hyvään tarinaan on vastattava vielä paremmalla.
Tarinamarkkinoiden paikka: sosiaalinen media
Jos tutkija haluaa viestiä tehokkaasti tuloksistaan, niistä kannattaa siis luoda tarina.
Ja hyvää tarinaa kannattaa jakaa sosiaalisessa mediassa, missä se voi levitä muutamissa tunneissa koko maailmaan ja nostattaa jopa vallankumouksia.
Matthew Yeomans antaa The Guardianissa vihjeen niille, jotka miettivät, miten sosiaalisessa mediassa voi toimia: on tiedettävä mitä haluaa sanoa. On tiedettävä, mikä omassa viestissä on arvokasta ja käyttökelpoista niille sosiaalisen median yhteisöille, joihin haluaa yhteyden.
Kun tietää tarinan, jota haluaa kertoa, ja ymmärtää erilaisten yhteisöjen kiinnostuksen kohteet, voi tarinaa alkaa hienosäätää ja paketoida jokaiseen sosiaaliseen mediaan erikseen.
Näin päädytään takaisin avoimuuteen. Jotta tutkija saisi kunnian tuloksistaan ja tarinoistaan, on oltava avoin avoimuudelle ja otettava rohkeasti omistajuus oman osaamiseen.
Olet sitä mitä jaat! Älä odota pomon lupaa olla aktiivisesti avoin, sanoo Ylen suunnittelupäällikkö, some-emo Tuija Aalto, joka on itse elävä esimerkki siitä mistä puhuu.
Tutkija kuitenkin harkitsee ennen kuin tekee. Jos sosiaalinen media vielä arveluttaa, perinteisemmän tarinankerronnan taitoa voi harjoitella vaikka osallistumalla eduskunnan Tulevaisuusvaliokunnan järjestämään kirjoituskilpailuun, jossa etsitään visioita ja näkemyksiä tulevaisuudesta. Mustat joutsenet -kisan takaraja on elokuun viimeinen päivä.
Kyllä vain, minäkin aion osallistua, aivan avoimesti.
P.S. Ja niin muuten, onhan meillä ne avokonttoritkin.
P.P.S. Hei tutkija! Ovea ei saa enää kiinni, joten parempi astua ulos.
Lähteitä ja lisätietoa:
Aalto, Tuija 2012. Verkkoviestintätaidot avoimuuden aikakaudella (video). Interaktiivinen Tekniikka Koulutuksessa -konferenssissa 18.-20.4.2012.
Gottschall, Jonathan: Why storytelling is the ultimate-weapon. Co-Create, ladattu 5.5.2012.
Jha, Alok 2012. Academic spring: how an angry maths blog sparked a scientific revolution. The Guardian 9.4.2012.
Lewin, Tamar 2012. Harvard and M.I.T. Team Up to Offer Free Online Courses. The New York Times 3.5. 2012.
Moscovitch, Brant 2012. Spring must thaw more than academics journals. The Guardian 26.4.2012.
Willetts, David 2012. Open, free access to academic research? This will be a seismic shift. The Guardian 1.5.2012.
Yeomans, Matthew 2012. How can sustainability communicators establish a social media voice? The Guardian 3.5.2012.
Mustat joutsenet, avoin kirjoituskilpailu 31.8.2012 saakka. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta.
Some suojaa meitä ihmissuhdesotkuilta mutta tuo yksinäisyyden
MIT-professori, psykologi ja sosiologi Sherry Turkle oli viisitoista vuotta sitten innoissaan digitaaliteknologiasta ja internetistä. Teknologia tarjosi jännittäviä mahdollisuuksia tutkia ja rakentaa sitä, keitä me olemme – identiteettiämme.
Prof. Sherry Turkle (kuva: Global X/Flickr)
Internetissä vietettiin aikaa, sitten siitä kytkeydyttiin irti ja lähdettiin tekemään muita juttuja.
Nyt Turkle on huolestunut, koska internetistä ei enää lähdetäkään. Jopa silloin, kun ihmiset kokoontuvat yhteen, he kommunikoivat teknologian välityksellä sosiaaliseen mediaan päin eivätkä keskenään. Miksi tekstiviestittely on meille helpompaa kuin kasvokkain juttelu? Miksi meille riittää yhteydenpito keskustelun sijaan?
Koska pelkäämme yksinäisyyttä, sanoo Sherry Turkle.
Nostamme teknologian väliimme, koska olemme haavoittuvia ja sosiaalisissa suhteissa on aina haavoittumisen riski. Kun olemme fyysisesti läsnä, näymme sellaisina kuin olemme, ruumiillisina ja epätäydellisinä. Sosiaalisessa mediassa taas voimme olla sitä mitä haluamme olla. Emme halua kokea todellisen yksinjäämisen riskiä vaan mieluummin olemme turvallisissa etäsuhteissa. Näin etäännymme fyysisestä olemisesta ja kanssakäymisestä.
Huutelemme internetiin ajatuksiamme ja toivomme, että joku kuuntelee.
Ihmissuhteet ovat sotkuisia ja vaativia, Turkle sanoo. Teknologia puhdistaa meidät. Saamme illuusion kumppanuudesta ilman ystävyyden velvoitteita. Mutta samalla eristäydymme ja tulemme entistä yksinäisemmiksi. Emme opi toisistamme tarpeeksi twiittaamalla.
Turklen suositus on opetella olemaan yksin. Yksinolossa ihminen löytää itsensä. Näin emme tunne itseämme yksinäisiksi, vaikka laitteet suljetaan.
Turklen ohje on psykologian ja filosofian klassikkoneuvoja. Myös onnellisuuden tutkimukselle omistautuneen psykologian professorin Sonja Lyubomirskyn mukaan ihmisen onnellisuuden on noustava ihmisestä itsestään. Mikään ulkopuolinen lähde ei voi korvata sitä, ei tv:n kuvavirta, ei tietokonepelit, ei edes sosiaalinen media. Ihmissuhteiden vaaliminen kyllä lisää onnellisuutta, mutta vain jos vaihdamme kevytyhteydenpidon kunnon keskusteluun, kasvokkain puhumiseen ja kuuntelemiseen.
Ihmissuhteet kasvattavat meitä. Siinäpä se riski onkin, sillä kasvaminen edellyttää haavoittumista.
Lopuksi kirjavinkki niille, jotka nyt pohtivat sulkeako Facebook ja mitä sitä sitten tekisi: Isaac Asimovin Alaston aurinko on kertomus planeetasta, jossa ihmiset eivät enää kestä toistensa fyysistä paikallaoloa.
Sherry Turkle: Connected, but alone (TED talk Feb 2012)
Some: köyhää kieltä, joka ei kehitä mieltä?
Kirsi Kunnas ei käytä sosiaalista mediaa mutta pelkää, että siellä on köyhää kieltä, joka ei kehitä ajattelukykyämme eikä sielullista ulottuvuutta meissä. Markus Leikola on kirjoittanut Facebook-aiheisen runokokoelman. Karo Hämäläinen oli juuttua FB-keskusteluruuhkaan ja myöhästyä koko tilaisuudesta, mutta twiittaukset eivät keskeytyneet. Some on Tuija Välipakan työmaa ja maisemakonttori, mutta erillään itse työn sisällöstä, runoudesta ja kirjallisuudesta. Alexandra Salmela sai tiedon uudesta ehdokkuudestaan kirjallisuuspalkinnon saajaksi Facebookin kautta, kun järjestäjä unohti ilmoittaa hänelle itselleen.
Tällaista suhdetta sosiaaliseen mediaan määrittelivät edellä mainitut kirjailijat ja runoilijat Tampereen kirjamessuilla Aamulehden järjestämässä Suuressa kirjallisuuskeskustelussa. Some on ja voi hyvin, on jopa muuttumassa kirjailijan arkiseksi seinätapetiksi, mutta ei ole viemässä kirjallisuuden paikkaa. Tuija Välipakka totesi kauniisti, että laadukas kirja on pyhäkkö ja kaikissa meissä on sisään rakennettu pyhän tarve. Siksi kirja on ja pysyy.
Mutta harmillisen pinnalliseksi keskustelu jäi. Aika on rajallinen resurssi ja ihminen joutuu valitsemaan mitä tekee. Aika, mikä somessa vietetään, on pois laadukkaankin kirjan lukemisesta. Kunnaksen mukaan kirjojen pidemmät ja monimutkaisemmat lauserakenteet kehittävät ajattelukykyämme. Tyhmistyttääkö some siis meidät? Tähän keskustelussa ei päästy, eikä siihenkään, että olisi mietitty mitä hyvää some on meidän kieleemme tuonut.
Hämmästyttävästi keskustelusta jäi puuttumaan myös se, miten some ja internet muuttavat itse kirjoittamista. Esimerkiksi yhteisöllistä (verkko)kirjoittamista ja blogifiktiota ei mainittu sanallakaan. Keskustelu toisti jo vanhanaikaiselta tuntuvaa näkemystä kirjailijasta, joka työskentelee erakkona ja kirjoittaa itselleen, itseilmaisuksi.
Some, erityisesti blogit, ovat muuttaneet myös kirjoittamista. Kirjoittaminen on yhteisöllistä, kommentoivaa ja nopeasti reagoivaa. Kirjatkin ovat aina keskustelleet toistensa ja ajankohtaisten ilmiöiden kanssa; blogikirjoittaminen tekee sitä yhtä lailla mutta vain nopeammin ja läpinäkyvämmin.
Some-maailma on olennaisesti vuorovaikutusta, jakamista ja seurustelua. Sellaiseen kasvaneesta lukijasta kirja voi olla tylsä, kun sitä ei voi kommentoida välittömästi, eikä kirjailija ota kommentteja huomioon, vaikka ne kuulisikin. Some-maailmassa asioita, fiktiotakin, rakennetaan yhdessä. Tekijyys ja valmis lopputulos ovat toisarvoinen juttu.
Hei kirjallisuus ja kirjailijat, tämä ei ole uhka vaan mahdollisuus ja haaste! Miten vuorovaikutteisesta ja nopeatempoisesta some-pulinasta syntyy kielellisesti rikkaita, viihdyttäviä ja maailmaa muuttavia tarinoita – Suurta Kirjallisuutta yhteisöllisin keinoin?
Koska ja missä saamme laadukasta some-kirjallisuutta? Kuka luo ensimmäisen some-pyhäkön, jonka edessä ihmiset tunnustavat: tämä osui suoraan minun sieluuni?
Teknokritia 