Teknokritia


Sokeana syntynyt, joka alkoi nähdä. Osa II

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Marketta Niemelä : 2.7.2013
Tags: , , ,

Informaatioteknologia on uusista ihmistä lähelle tulevista teknologioista – neuroteknologia, geeniteknologia, nanoteknologia – pisimmällä. Osaamme tunnistaa informaatioteknologian appelsiinin, banaanin ja viinirypäletertun. Osaamme tarttua yhdellä laitteella vesikannuun ja toisella lasiin, ja kaataa vettä itsellemme ja pöytäseurueelle. Osaamme ruokkia ja juottaa lähimmät omaiset. Sen pidemmälle emme vielä näe, emmekä osaa elää yhtä täydesti kuin teimme sokeana. Uusi aisti vie kaiken energiamme, se pakottaa keskittymään: mikä laite, mikä sovellus, mikä formaatti, mikä verkko, mikä painike, mikä sivusto. Uusi aisti syrjäyttää vanhempiemme maailman, jossa merkitseviä olivat oman perheen ja kylän väki, pellolla tuleentuva vilja, laihat lehmät navetassa ja kirppuinen kissa, joka piti huolta hiiristä. Sokeana elimme kädestä suuhun, kynsimme, kylvimme, niitimme ja puimme. Oman ruumiin työ ja sen tuntemukset muuttuivat oraaksi ja sadoksi ja lopulta suuhunpantavaksi, jotta ruumis jaksoi jälleen.

603px-Water_Glass_Magic_with_Air_Pressure_(YS)_(1)

(Kuva: YVSREDDY/Wikimedia Commons)

Informaatioteknologian aisti on avannut uuden maailman, jota emme ymmärrä, ja työntänyt vanhan, meille tärkeän ruumiillisen aistin ja ajatuksen tieltään. Ehkä siksi niin monista tuntuu, että elämme tyhjiössä, jossa mikään ei enää merkitse mitään.

Tämä on vain välivaihe. Alfredin aivot sopeutuivat, niin kuin keski-ikäisen miehen aivot nyt voivat sopeutua. Hän oppi (mielikuvituksessani) kävelemään ilman valkoista keppiä, saattajaa ja haparointia. Hän erotti, mikä on seinä, mikä katu ja mikä aita, ja että suuria kohti tulevia asioita kannattaa väistää vaikka ei tietäisikään, ovatko ne pilven varjoja vai linja-autoja. Pitkällisen opiskelun seurauksena hän oppi tunnistamaan silmillään vaimonsa kasvot: paksut kulmakarvat, pienen arven ylähuulen vasemmalla puolella, leveät poskipäät, hieman vinon hymyn. Vaimon kasvot eivät koskaan muuttuneet rakkaiksi sillä tavalla kuin näkevien ihmisten rakastettujen kasvot. Alfredin silmien ja aivojen erotuskyky ei jaksanut enää tihentyä tasolle, jossa huulia ympäröivän ohuen ihon pienetkin värähdykset huomataan ja osataan tulkita, ja poskien luomet ja maksaläiskät muodostuvat maamerkeiksi joista tarkistetaan, että on päässyt kotiin. Alfredin rakkaus säilyi parhaiten vaimon karhean käden kosketuksessa ja vaniljaisen happamassa tuoksussa, ja kun Alfred tahtoi rakastaa, hän sulki silmänsä.

Ehkä meidänkin, jotka elämme tätä pitkää ja vaivalloista oppimisvaihetta, pitäisi ajoittain vain sulkea silmät ja rakastaa, heittäytyä vanhan maailman keskelle, ahtaan mutta turvallisen. Jos me olemme kuin Alfred, emme koskaan kykene rakastamaan informaatioteknologian kautta; meidän jälkeemme tulevat kyllä.

Mainokset

Sokeana syntynyt, joka alkoi nähdä. Osa I

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Marketta Niemelä : 25.6.2013
Tags: , ,

Opiskeluajoiltani muistan psykologian oppikirjassa kerrotun tapauksen, jossa syntymästään saakka sokealle leikattiin aikuisiässä näkö. Olen kuvitellut sokean ensimmäiset hetket näkevänä kymmeniä kertoja.

640px-Citrus_sinensis_close-up

(Kuva: Ankara/Wikimedia Commons)

Alfred nostaa kättään. ”En tiedä mihin tämä osuu”, hän sanoo. Lääkäri pitelee appelsiinia kämmenellään Alfredin edessä, niin lähellä että tämä voisi vain ojentaa kätensä ja ottaa sen. ”Näetkö, mitä minulla on kämmenelläni?” lääkäri kysyy ja liikuttaa hitaasti appelsiinia vaakatasossa Alfredin edessä. Psykologi seuraa hieman kauempana tilannetta muistilehtiö kädessään, kynä merkitsee ylös jokaisen Alfredin sanan, ilmeen ja liikkeen. Videokameran vieressä seisoo kaksi sairaanhoitajaa ja tarkkailee Alfredia kulmat rypyssä. Näkevän sokean tasapaino ei yhdisty silmien välittämään informaatioon; Alfred saattaa kaatua koska tahansa.

Alfred pitää kättä koholla mutta ei yritä tavoittaa appelsiinia.”Voin pahoin”, hän sanoo ja sulkee silmänsä. Käsi hapuilee edessä olevaa ilmaa heti varmemman oloisena, juuri niin kuin Alfred on tottunut tekemään kymmeniä vuosia. Käsi on sokean tuntosarvi.

Avaa silmäsi”, pyytää lääkäri. ”Yritä kuvailla mitä tunnet. Mitä uutta koet.” Alfred avaa silmänsä ja horjahtaa, sairaanhoitajat syöksähtävät eteenpäin mutta Alfred korjaa tasapainonsa itse. ”En tiedä mitä koen”, hän mumisee. ”Minä kai näen mutta en osaa sanoa mitä. Tummaa. Vaaleaa. Sellaista… liikettä.” Lääkäri pitelee appelsiinia Alfredin silmien edessä mutta tämän silmät eivät tarkennu vaan harittavat jonnekin kaukaisuuteen, molemmat omiin taivaanrantoihinsa. ”Minä ojennan käteesi jotakin”, lääkäri sanoo ja tarttuu toisella kädellä Alfredin kohotettuun käteen. Kämmenelle hän laskee varovasti appelsiin. Aflredin sormet tarrautuvat siihen ja hymy leviää hänen kasvoilleen. ”Appelsiini!” hän hihkaisee. Hän nostaa appelsiinin silmiensä eteen ja tunnustelee hedelmää molemmilla käsillään. ”Appelsiini. Appelsiini. Onko tämä tässä appelsiini?”. Hän tuo appelsiinin aivan kasvojensa lähelle ja nuuhkii sitä. Hän liikuttaa sitä vetistävien silmiensä edessä ja yrittää käsittää yhteyden sen, miltä hänen silmissään tuntuu, ja sen, mitä hän tietää käsissään olevan, välillä.

En tiedä muistanko oppikirjan tarinaa oikein: voiko syntymäsokeaa todella leikata näkeväksi. Alfredia ei ainakaan ole olemassa, ja tuskin sen silmäleikkauksen läpikäyneen miehen ensimmäiset näkemisen hetket olivat todella tuollaiset.

Totta kuitenkin on, että sokeana syntynyt ei voi tietää, mitä näkeminen on. Sokean silmät, vaikka ne korjattaisiin näkeviksi viimeistä sauva- ja tappisolua myöten, eivät pysty kertomaan aivoille mitä niiden edessä on. Syntymäsokean aivot eivät ole muotoutuneet vastaamaan informaatiota, joka silmien kautta hermostoon välittyy. Näköinformaatio on vain häiriötä, kohinaa, sekalaisia tihentymiä ja harventumia, jotka tuntuvat liittyvän toisiinsa mutta eivät mihinkään, mikä sokealla on muistoina ja mielikuvina mielessään. Vasta oppimisen myötä näkevä sokea alkaisi ymmärtää myös silmillään, siis todella nähdä.

Mietin, että ihminen on sokea ja informaatioteknologia on korjaava leikkaus, joka antaa hänelle näön. Jos näin on, tiedämmekö, mitä näemme? Ei, se ei ole mahdollista. Informaatioteknologia on uusi aisti, johon aivomme, ajatuksemme ja tuntemuksemme eivät ole muotoutuneet. Eivät yksilöinä, sillä teknologiaa tulee koko ajan lisää, kiihtyvällä vauhdilla. Kuka ehtisi seurata sitä kaikkea, oppia uusien päivitysten mukana tulevat ominaisuudet, uudet digitaaliset aukot maailmaan, uuden elämäntavan, jossa ihminen on puoleksi läsnä ja fyysinen ja puoleksi sähköinen ja litistynyt valokuituverkkoihin ympäri maapalloa?

Lajinakaan ihminen ei tiedä, mitä informaatioteknologia meille näyttää. Olemme niin fyysinen, rikkoutuva ja pehmeä laji, juuri kuoriutunut linnunpoika, jolle on annettu polkupyörä. Emme voi tietää, minne pyörä voi viedä. Mahdollisuuksia on niin monia, kaikki kokemuksemme ja kuvittelukykymme ulkopuolella.

Näemme mutta emme näe. Tiedämme mitä näemme vasta sitten, kun kohde on niin lähellä että voimme koskea siihen, tunnustella sitä sormissa ja nuuhkia sitä. Tämä olisi ensimmäinen askel sen ymmärtämisessä, mitä teknologia voi meille antaa. Teknologisen ihmisen appelsiini.

My way to understand technology: a poem in Finnish

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Marketta Niemelä : 15.5.2012
Tags: , , , ,

English is not my native language. I find it sometimes very hard to express myself in that. Even though English is the current language of technology, and technology is the very thing I want to write about, I find English troublesome.

I guess the reason is that I think technology is human.

When technology is engineering, the language is no problem. What the hack, you need no language at all. You can put technology in numbers, and they are the same everywhere and for every man. Say, what is green energy technology about? A windmill: 12V, 6m, 300 W, 11m/s, 108 W, 2m/s, 13 kg, 2v.

If taken a little bit further, technology is specifications. A windmill turbine consists of fan wheel, balanced center hub, compressor, tail arms, pivot, air hose, diffuser, tower. Axis: horizontal. Rotor diameter: 72 inches. Number of blades: 12.

What is the language of these windmills? (photo: Thomas Kohler/Wikimedia Commons)

Windmills are great. But as a skill of writing, making specs is no more challenging than writing the alphabet backwards.

This is not enough for me. I want to see the user involved. To me, technology is not technology without its human part, the user, or sometimes the builder, the designer, or just the one who benefits from the technology although does not use it directly.

I want to say it again: technology is not technology without the human part. Technology is technology only in the eye of a man, people, user. In a way, it is totally meaningless to write about technology without considering the human side of it.

And here start my difficulties in writing about technology in English.

All which is exact is so easy to write. I could be the one in John Searle’s Chinese room and read rule books and write just by the rules, with no exceptions, no personality, no language that can be appraised as extraordinary beautiful or ugly. No out-of-the-box, no story that touches the reader and makes him move.

This guy, John Searle, understands something about human and technology. (photo: M. Cuevas/Wikimedia Commons)

But humans are not exact whatsoever. The human part of technology is fully and inherently inexact, and thus can’t be put in numbers nor specifications. For instance, feelings and emotions, which are so deeply human – how to tell them precisely? What on earth is an accurate emotion?

Of course it have been tried. History of psychology science is full of attempts to measure and specify emotions. Current computer scientists push hard to develop software that could recognice and interpret human feelings and adjust the behaviour of the machine accordingly. Engineers build robots who smile to you, or look puzzled when not understanding your command.

But can a robot love? Can a computer understand, when you are in the mood? Can even you tell, what your friend is experiencing, when she takes the lowest option one after another in the Beck depression scale?

Psychologists know, that the truth of human is not in numbers nor in exact phrases. The truth is in the unverbal, in the words left unsaid, in between the lines. The truth is there and within reach but definitely not pointed out.

Therefore, I believe, when developing technology further and further, and trying to understand and apply it better, we start to see that numbers and specifications play less and less a role.

What comes in stead, are the tools that have been used in trying to understand human for centuries: fiction, literature, poetry. Technology becomes stories. In English, or, if you really want to understand the unsaid, in your mother language.

I’ll write a poem for technology, and then I’ll sing and dance.

Tutkijan uudet taidot: avoimuus ja tarinankerronta

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Marketta Niemelä : 6.5.2012
Tags: , , , , , ,

Nykyaika tarkoittaa avoimuutta. Sen merkkejä näkyy joka puolella: avoin innovaatio, käyttäjälähtöisyys, joukkoistaminen, jakaminen ja verkostoituminen sosiaalisessa mediassa alkavat olla arkipäivää niin bisneksessä kuin yksityiselämässäkin.

Mikä estäisi avoimuuden etenemistä suojattuun norsunluutorniin eli tutkijan mieleen ja tutkimuskäytäntöihin asti? Ei mikään. Akateeminen tekijyys, julkaisu ja opetus ovat kaikki murroksessa. Tutkijankammioita kangetaan voimalla auki.

Avoimuus ja vapautuminen ovat siitä jännittäviä, että ne pakottavat viestimään uusin keinoin. Tutkijankin on aika kertoa tarinoita.

Tarinoilla lumoaminen on ikivanha taito (kuva: Wilhelm Gentz/Wikimedia Commons )

Tutkimusta tehdään yhdessä ja joukkoälyn voimin

Avoimuus ei rysähdä tutkimusmaailmaan ylhäältä päin vaan hiipii lähemmäksi usealla eri rintamalla yhtä aikaa.

Tutkimustiedon keräämisen luonne on muuttumassa. Tieto ja ymmärrys kerätään käyttäjiltä kysymällä, yhteiskehittämällä ja joukkoistamalla eli jakamalla ideointi- ja kokeilutyötä talkoohenkisesti joukolle ihmisiä.

Tutkija ei tee enää mitään yksin, vaan toimii monen tutkijan ja tietolähteen äänitorvena, tiedon, ideoiden ja ymmärryksen yhdistelijänä uusiksi kokonaisuuksiksi.

Tutkimustyön muutoksen voi rinnastaa siihen, miten fiktiokirjoittaminen on kehittynyt.  Kirjallisuudessa on aina ollut tärkeää intertekstuaalisuus, kirjallisuus- ja taidehistorian tunteminen ja liittäminen osaksi omaa työtä vähintään rivien väleissä.

Kirjojen intertekstuaaliset linkit kattavat tuhansien vuosien kirjallisuushistorian (kuva: William Hoiles/Wikimedia Commons)

Internetin yleistyessä helppoakin helpompi verkkojulkaiseminen on tuonut intertekstuaalisuuden läpinäkyväksi, sillä verkkotekstejä linkitetään keskenään, kirjoitetaan yhdessä, kommentoidaan ja korjaillaan jatkuvassa vuorovaikutteisessa prosessissa. Storify-tyyppinen kuratointi eli oman tekstin koostaminen suoraan toisten verkkotekstejä (ml. twiitit, kuvat, videot) lainaamalla on ääriesimerkki intertekstuaalisuuden läpinäkyvyydestä.

Taiteilijat joutuvat miettimään, mitä merkitystä tekijällä ja tekijyydellä on. Romanttinen näkemys kirjailijasta köyhänä ja kärsivänä erakkona katoaa some-aktiivisen, esiintyvän ja brändäävän kirjoittajaimagon alle. Nykykirjailija ei pelkää vuorovaikutusta vaan etsiytyy sitä kohti, ja samalla luo tarinaa itsestään, omasta persoonastaan.

Tähän suuntaan kulkee tutkimusmaailmakin. On koko ajan selvempää, että tutkimustulos tai innovaatio ei synny yksittäisen tutkijan työn tuloksena, vaan joukkoälyn purskauttamana. Joku tai jotkut vain ottavat kunnian viimeistelystä tai tekevät sen viimeisen oivalluksen.

Jotta luova kliksahdus mielessä syntyisi, on hakeuduttava tietolähteiden seuraan ja kerättävä monenlaista informaatiota. Verkoston ja vuorovaikutuksen monipuolisuus on tutkijalle rikkaus.

Akateeminen julkaisu ja opetus vapautuvat

Akateemisia julkaisukäytäntöjä ravistellaan. The Guardian -lehdessä tieteellisen julkaisemisen kalleuteen kyllästyneet yliopistotutkijat keskustelevat “akateemisesta keväästä” eli verovaroin rahoitetun tutkimustiedon avaamisesta lukijoiden saataville ilmaiseksi.

Perinteisessä julkaisumallissa tutkija lähetti tutkimusraporttinsa tieteelliseen aikakauslehteen, joka arvioi raportin vertaistutkijoiden avulla ennen mahdollista julkaisua. Hyvän lehden merkki oli, että kovin moni artikkeli ei päässyt läpi. Lukija maksoi mielellään, kun tiesi, että lehdessä on vain laadukasta ja korkeiden standardien mukaista tutkimustietoa.

Vapaan julkaisun eli ns. open access -malleja on erilaisia. Eräässä tyypillisessä mallissa tutkija tai pikemminkin tutkimuksen rahoittaja maksaa lehdelle julkaisusta, ja samalla siis hoitaa osan lehden vertaisarvioinnista ja julkaisutoiminnasta koituvista kuluista. Lukija saa artikkelit käyttöönsä ilmaiseksi. Jokainen voi kerätä omaa tutkimustietopääomaa ja hyödyntää sitä omassa työssään.

Brittien tiedeministeri David Willetts sanoo, että Open Access -menettelytapa muuttaa koko akateemisen tutkimuksen luonteen. Tavoitteena on yhteistyöhön perustuva avoin tutkimus, aivan uudenlainen akateeminen löytöretkeily.

Akateeminen kevät on koittamassa (kuva: Mah Jong/Wikimedia Commons)

Tutkimukseen perustuvaa akateemista opetusta avataan yhtä lailla. The New York Timesin mukaan yhdysvaltalaiset huippuyliopistot MIT ja Harward aikovat jakaa ilmaisia verkkokursseja internetiin. Kurssin suorittaja saa merkinnän ja arvosanan mutta ei virallista suoritusmerkintää. Yliopistot keräävät globaalia internet-opiskelijoiden yhteisöä ja kokeilevat samalla uusia opetusmenetelmiä ja -teknologioita käytännössä.

Ilmaista, vapaata, avointa. Eliittiyliopistot hinkkaavat norsunluugloriaa seinistään riuskalla otteella.

Tarinat hyppivät yli tieteenalarajojen

Mutta totta kai tutkimuksen avautumisen matkalla on hidasteita.

Jotta akateeminen kevät koittaisi, julkaisujen vapautuminen ei riitä. Tutkijoiden koko ajattelutavan on muututtava, vaaditaan The Guardianissa.

Tohtoriopiskelija Brant Moscovitchin mukaan tutkijoiden on lähdettävä bunkkereistaan: on opittava jakamaan omaa tietoa ja käyttämään toisten tieteenalojen tuottamia tutkimustuloksia. Tutkijoiden on opittava puhumaan samaa kieltä ja keskustelemaan keskenään. Näin myös laaja yleisö voidaan saada kiinnostumaan ja luovuttamaan verorahoja tutkimukseen entistä halukkaammin.

Tarinankerronnan taito on eduksi juuri silloin, kun halutaan hälventää tieteenalarajoja ja houkutella suurta yleisöä.

Tarinat liikuttavat ihmisiä, tarinoista syntyy keskustelua

Jonathan Gottschall, The Storytelling Animal: How Stories Make Us Human -kirjan kirjoittaja toteaa, että ihmisiä ei liikuta tieto, vaan tunne.

Tunne puolestaan syntyy tarinoista: Olipa kerran… tai Oletteko kuulleet, mitä tapahtui… värisyttävät mukavasti selkärankaa.

Hyvään tarinaan lukija uppoutuu täysin, ja mitä uppoutuneempi lukija on, sitä enemmän tarina voi muuttaa häntä. Hyvä tarina saa lukijan heittämään pois älylliset suojamuurinsa ja altistumaan tarinan viestille. Lukijasta tulee sokea tekstin epätäsmällisyyksille. Hyvä tarina on kuin Troijan hevonen, joka huomaamatta syöttää kertojan viestin lukijan mieleen.

Kreikkalaiset tunkeutuivat Troijaan onton hevospatsaan vatsassa (G.D. Tiepolo; kuva: Web Gallery of Art/Wikimedia Commons)

Fiktio muuttaa tehokkaammin uskomuksiamme kuin argumentointi ja todisteet, sanoo Jonathan Gottschall. Ymmärtämällä fiktion luonnetta osaamme myös nähdä koska tarinoita käytetään ja varustautua niitä vastaan.

Hyvään tarinaan on vastattava vielä paremmalla.

Tarinamarkkinoiden paikka: sosiaalinen media

Jos tutkija haluaa viestiä tehokkaasti tuloksistaan, niistä kannattaa siis luoda tarina.

Ja hyvää tarinaa kannattaa jakaa sosiaalisessa mediassa, missä se voi levitä muutamissa tunneissa koko maailmaan ja nostattaa jopa vallankumouksia.

Matthew Yeomans antaa The Guardianissa vihjeen niille, jotka miettivät, miten sosiaalisessa mediassa voi toimia: on tiedettävä mitä haluaa sanoa. On tiedettävä, mikä omassa viestissä on arvokasta ja käyttökelpoista niille sosiaalisen median yhteisöille, joihin haluaa yhteyden.

Kun tietää tarinan, jota haluaa kertoa, ja ymmärtää erilaisten yhteisöjen kiinnostuksen kohteet, voi tarinaa alkaa hienosäätää ja paketoida jokaiseen sosiaaliseen mediaan erikseen.

Näin päädytään takaisin avoimuuteen. Jotta tutkija saisi kunnian tuloksistaan ja tarinoistaan, on oltava avoin avoimuudelle ja otettava rohkeasti omistajuus oman osaamiseen.

Olet sitä mitä jaat! Älä odota pomon lupaa olla aktiivisesti avoin, sanoo Ylen suunnittelupäällikkö, some-emo Tuija Aalto, joka on itse elävä esimerkki siitä mistä puhuu.

Tutkija kuitenkin harkitsee ennen kuin tekee. Jos sosiaalinen media vielä arveluttaa, perinteisemmän tarinankerronnan taitoa voi harjoitella vaikka osallistumalla eduskunnan Tulevaisuusvaliokunnan järjestämään kirjoituskilpailuun, jossa etsitään visioita ja näkemyksiä tulevaisuudesta. Mustat joutsenet -kisan takaraja on elokuun viimeinen päivä.

Kyllä vain, minäkin aion osallistua, aivan avoimesti.

P.S. Ja niin muuten, onhan meillä ne avokonttoritkin.

P.P.S. Hei tutkija! Ovea ei saa enää kiinni, joten parempi astua ulos.

Lähteitä ja lisätietoa:

Aalto, Tuija 2012. Verkkoviestintätaidot avoimuuden aikakaudella (video). Interaktiivinen Tekniikka Koulutuksessa -konferenssissa 18.-20.4.2012.

Gottschall, Jonathan: Why storytelling is the ultimate-weapon. Co-Create, ladattu 5.5.2012.

Jha, Alok 2012. Academic spring: how an angry maths blog sparked a scientific revolution. The Guardian 9.4.2012.

Lewin, Tamar 2012. Harvard and M.I.T. Team Up to Offer Free Online Courses. The New York Times 3.5. 2012.

Moscovitch, Brant 2012. Spring must thaw more than academics journals. The Guardian 26.4.2012.

Willetts, David 2012. Open, free access to academic research? This will be a seismic shift. The Guardian 1.5.2012.

Yeomans, Matthew 2012. How can sustainability communicators establish a social media voice? The Guardian 3.5.2012.

Mustat joutsenet, avoin kirjoituskilpailu 31.8.2012 saakka. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta.