Sokeana syntynyt, joka alkoi nähdä. Osa I

Opiskeluajoiltani muistan psykologian oppikirjassa kerrotun tapauksen, jossa syntymästään saakka sokealle leikattiin aikuisiässä näkö. Olen kuvitellut sokean ensimmäiset hetket näkevänä kymmeniä kertoja.

(Kuva: Ankara/Wikimedia Commons)

Alfred nostaa kättään. ”En tiedä mihin tämä osuu”, hän sanoo. Lääkäri pitelee appelsiinia kämmenellään Alfredin edessä, niin lähellä että tämä voisi vain ojentaa kätensä ja ottaa sen. ”Näetkö, mitä minulla on kämmenelläni?” lääkäri kysyy ja liikuttaa hitaasti appelsiinia vaakatasossa Alfredin edessä. Psykologi seuraa hieman kauempana tilannetta muistilehtiö kädessään, kynä merkitsee ylös jokaisen Alfredin sanan, ilmeen ja liikkeen. Videokameran vieressä seisoo kaksi sairaanhoitajaa ja tarkkailee Alfredia kulmat rypyssä. Näkevän sokean tasapaino ei yhdisty silmien välittämään informaatioon; Alfred saattaa kaatua koska tahansa.

Alfred pitää kättä koholla mutta ei yritä tavoittaa appelsiinia.”Voin pahoin”, hän sanoo ja sulkee silmänsä. Käsi hapuilee edessä olevaa ilmaa heti varmemman oloisena, juuri niin kuin Alfred on tottunut tekemään kymmeniä vuosia. Käsi on sokean tuntosarvi.

Avaa silmäsi”, pyytää lääkäri. ”Yritä kuvailla mitä tunnet. Mitä uutta koet.” Alfred avaa silmänsä ja horjahtaa, sairaanhoitajat syöksähtävät eteenpäin mutta Alfred korjaa tasapainonsa itse. ”En tiedä mitä koen”, hän mumisee. ”Minä kai näen mutta en osaa sanoa mitä. Tummaa. Vaaleaa. Sellaista… liikettä.” Lääkäri pitelee appelsiinia Alfredin silmien edessä mutta tämän silmät eivät tarkennu vaan harittavat jonnekin kaukaisuuteen, molemmat omiin taivaanrantoihinsa. ”Minä ojennan käteesi jotakin”, lääkäri sanoo ja tarttuu toisella kädellä Alfredin kohotettuun käteen. Kämmenelle hän laskee varovasti appelsiin. Aflredin sormet tarrautuvat siihen ja hymy leviää hänen kasvoilleen. ”Appelsiini!” hän hihkaisee. Hän nostaa appelsiinin silmiensä eteen ja tunnustelee hedelmää molemmilla käsillään. ”Appelsiini. Appelsiini. Onko tämä tässä appelsiini?”. Hän tuo appelsiinin aivan kasvojensa lähelle ja nuuhkii sitä. Hän liikuttaa sitä vetistävien silmiensä edessä ja yrittää käsittää yhteyden sen, miltä hänen silmissään tuntuu, ja sen, mitä hän tietää käsissään olevan, välillä.

En tiedä muistanko oppikirjan tarinaa oikein: voiko syntymäsokeaa todella leikata näkeväksi. Alfredia ei ainakaan ole olemassa, ja tuskin sen silmäleikkauksen läpikäyneen miehen ensimmäiset näkemisen hetket olivat todella tuollaiset.

Totta kuitenkin on, että sokeana syntynyt ei voi tietää, mitä näkeminen on. Sokean silmät, vaikka ne korjattaisiin näkeviksi viimeistä sauva- ja tappisolua myöten, eivät pysty kertomaan aivoille mitä niiden edessä on. Syntymäsokean aivot eivät ole muotoutuneet vastaamaan informaatiota, joka silmien kautta hermostoon välittyy. Näköinformaatio on vain häiriötä, kohinaa, sekalaisia tihentymiä ja harventumia, jotka tuntuvat liittyvän toisiinsa mutta eivät mihinkään, mikä sokealla on muistoina ja mielikuvina mielessään. Vasta oppimisen myötä näkevä sokea alkaisi ymmärtää myös silmillään, siis todella nähdä.

Mietin, että ihminen on sokea ja informaatioteknologia on korjaava leikkaus, joka antaa hänelle näön. Jos näin on, tiedämmekö, mitä näemme? Ei, se ei ole mahdollista. Informaatioteknologia on uusi aisti, johon aivomme, ajatuksemme ja tuntemuksemme eivät ole muotoutuneet. Eivät yksilöinä, sillä teknologiaa tulee koko ajan lisää, kiihtyvällä vauhdilla. Kuka ehtisi seurata sitä kaikkea, oppia uusien päivitysten mukana tulevat ominaisuudet, uudet digitaaliset aukot maailmaan, uuden elämäntavan, jossa ihminen on puoleksi läsnä ja fyysinen ja puoleksi sähköinen ja litistynyt valokuituverkkoihin ympäri maapalloa?

Lajinakaan ihminen ei tiedä, mitä informaatioteknologia meille näyttää. Olemme niin fyysinen, rikkoutuva ja pehmeä laji, juuri kuoriutunut linnunpoika, jolle on annettu polkupyörä. Emme voi tietää, minne pyörä voi viedä. Mahdollisuuksia on niin monia, kaikki kokemuksemme ja kuvittelukykymme ulkopuolella.

Näemme mutta emme näe. Tiedämme mitä näemme vasta sitten, kun kohde on niin lähellä että voimme koskea siihen, tunnustella sitä sormissa ja nuuhkia sitä. Tämä olisi ensimmäinen askel sen ymmärtämisessä, mitä teknologia voi meille antaa. Teknologisen ihmisen appelsiini.

Advertisement

Vastuullista tutkimusta René von Schombergin mukaan

Tutkimus, innovaatio ja edistys vievät meitä joskus harhaan. Kehitämme kaikenlaista, josta toivomme jälkeenpäin, että koko idea olisi saanut hautautua keksijänsä pöytälaatikkoon ikuisiksi ajoiksi. Joskus käytämme ylenmäärin resursseja tavoitellaksemme jotain, mitä ei ole edes mahdollista saavuttaa.

Mahdollisimman paljon, mahdollisimman vapaata innovaatiota ei taida olla itsestään selvästi hyvä. Pitäisikö siis innovaatiota rajoittaa ja säädellä jollakin tavalla? Kuka tai mikä taho sen tekisi?

Helmikuun alkuviikolla sain tilaisuuden kuunnella René von Schombergia, joka on eettisestä ja vastuullisesta tutkimuksesta vastaava EU-komission virkamies. von Schomberg esitti, että innovaation rajoittamista ja ohjaamista voidaan tarkastella kolmesta näkökulmasta. Tähän kirjoitukseen nimesin ne ”vastuullisen kuninkaan paradigmaksi”, ”vastuullisten markkinoiden paradigmaksi” ja ”vastuullisen tutkimuksen paradigmaksi”.

Vastuullisen kuninkaan paradigman mukaan teknologiaa, sen kehittämistä ja käyttöä on kontrolloitava yhteisen edun nimissä. Kontrollointia harjoittaa jokin vastuullisena pidetty taho, esimerkiksi hallitus tai ennen vanhaan kuningas. Vuonna 1709 brasilialais-portugalilainen pappi Bartolomeu de Gusmão esitti suunnitelman lentävän laivan, Passarolan, rakentamisesta. Mutta koska Passarola olisi mahdollistanut rikosten lisääntymisen ja rikollisten pakenemisen vieraille maille, kuninkaalle suositeltiin, että sen käyttöä rajoitettaisiin. Passarolaa ei koskaan rakennettu.

Passarola (Kuva: Wikimedia Commons)

Vastuullisten markkinoiden paradigmassa vastuullinen toimija on hylätty. Ideoita ja innovaatioita arvioidaan etukäteen, mutta arviointikriteerinä ei ole yhteinen etu vaan se, miten innovaation uskotaan menestyvän markkinoilla. Taustalla on käsitys, että kukaan ei voi määritellä, mikä on kaikille hyväksi. Ihmiset päättävät ja valitsevat itse omien tarpeidensa ja mieltymystensä mukaan. Mitä paremmin tuote menestyy markkinoilla, sitä suurempi tarve on.

von Schombergin mukaan tästä seuraa, että vastuu tutkimus-ja kehitystoiminnan riskeistä jää valtiolle. Makro-ekonominen tavoite kapenee loputtomaan kasvuun. Mitä vähemmän innovaatiota ohjataan, sitä parempi. Mitä nopeammin, sen parempi. Tutkimus ja kehitys keskittyy teknologiaan.

Mutta on vielä kolmas paradigma, vastuullisen tutkimuksen paradigma. von Schomberg asettaa sille viisi vaatimusta. Onkin valtion vastuulla valvoa, että tutkimus ja kehitys tuottaa positiivisia tuloksia – tietämystä, joka tukee ja edistää kestävää kasvua. Tutkimuksen ja innovaation tulisi päästä teknologiakehityksestä pidemmälle ja hakea vastauksia ja ratkaisuja perustarpeisiin. Ylipäänsä innovaation tulisi heijastaa perusarvojamme, ei vain kuluttajien kulloisiakin mieltymyksiä. Ja vielä: innovaation täytyy olla ohjattavissa ja ei-vastuullinen innovaatio ennakoitavissa.

von Schombergin näkemys tuntuu olevan, että innovaatio tulisi kaiken kaikkiaan keskittää toisaalle kuin mitä se nyt on: ihmisen elämän todelliseen parantamiseen, ympäristöstä huolehtimiseen, kestävien talouden muotojen kehittämiseen.

Tarvitaan siis vastuullista, velvollisuudentuntoista innovaatiota (responsible research & innovation), joka seuraa lakeja ja arvioi toiminnan onnistumista jälkikäteen.

Lisäksi – tämä on tärkeää – tarvitaan myötämielistä, ennakoivaa innovaatiota (responsive research & innovation). Tämä tarkoittaa vapaaehtoista, henkilökohtaista, vakavaluonteista ja proaktiivista sitoutumista vastuullisuuteen tavalla, joka ylittää lain vaatimukset. Vastuullisuus onkin tutkijan omasta päätöksestä kiinni.

Mutta mistä tietää, mikä on vastuullista tutkimusta tai toimintaa käytännössä? Kysymyksen tiedostaminen ja halukkuus ottaa selvää lienevät vastuullisen tutkimuksen ensimmäinen ja kriittinen askel.

René von Schombergin blogi: http://renevonschomberg.wordpress.com/

Menestyksellistä Uutta Teknologiaa!

Ihmisyyden ydintä on juhlien vietto. Juhlat saavat meidät kokoontumaan yhteen, irrottavat ajatuksemme arkiasioista ja tylsistä rutiineista ja saavat meidät nauramaan, laulamaan ja leikkimään yhdessä. Juhla on lepoa työnteon keskellä.

”Juhlat” on ainakin omassa mielessäni iloinen, värikäs, eläväinen, yllätyksellinen ja mielihyvää täynnä oleva juttu. Ilotulituksia, hilpeää hoilausta, halauksia ja mukavia muistoja jälkeenpäin.

Onneksi meillä on värikkäitä juhlia. (Kuva: D. Sharon Pruitt/Wikimedia Commons)

Entä mielikuva teknologiasta? Öh. Harmaata, kylmää, kovaa ja tehokasta.

Mutta mitä jos teknologia olisikin juhla? Kokeillaan: Teknologia saa meidät kokoontumaan yhteen, irrottaa ajatuksemme arkiasioista ja tylsistä rutiineista ja saa meidät nauramaan, laulamaan ja leikkimään yhdessä.

Mmm. Luultavasti aivan toiset ihmiset kuin nyt rientäisivät ostamaan ja käyttämään teknologiaa.

Ehkä teknologian pitäisikin olla sekä että. Teknologian mielikuva – joka pohjautuu itse tuotteisiin, sovelluksiin, laitteisiin, käyttö- ja toimintapoihin – voisi olla, no, mukavampi. Kokemuksemme teknologiasta ei tarvitsisi olla epäinhimillinen, vieras tai luotaantyöntävä, vaan se voisi olla inhimillinen, lämmin ja puoleensavetävä.

Jos teknologia on juhla, mitä silloin toivotetaan? Tämä on tärkeää, sillä se, mitä ihmiset juhlissa toivottelevat, on sitä, mitä he juhlaltaan kaipaavat.

Voisin toivottaa Iloista teknologiaa! Sehän tarkoittaa, että kaipaan lisää hauskoja pelejä, mukavia sovelluksia, hyväntuulista tekniikkaa ja kivannäköisiä laitteita. Tekniikkaa, joka saa meidät nauramaan (mutta ei sille, vaan yhdessä sen kanssa).

Tai Hyvää teknologiaa! Haluan teknologian tuovan hyvän, tyytyväisen, tasapainoisen kokemuksen elämästä ja maailmasta. Tarvitsen lisää yhdessäoloa tukevia sovelluksia, perheiden yhteenkuuluvuutta lisääviä ohjelmistoja, jatkuvuutta, perinteitä ja juuria ylläpitäviä järjestelmiä.

Entäpä Onnellista teknologiaa! Onnellisuus kasvaa vaikkapa siitä, että saa palvella muita ja olla antelias. Tulkoon siis Tee hyvää toisille –teknologiaa, kiitos!

Varma toivotus on Turvallista teknologiaa! Ihmisen tärkeimpiä tarpeita on kokea olevansa turvassa ja suojattu. Voisiko teknologia pitää meistä vielä enemmän huolta?

Tulevaisuuden suuntaus on toivottaa Aurinkoista teknologiaa! Haluan ympäristöteknologiaa, uusiutuvaa energiaa hyödyntäviä sovelluksia ja ihmisille varmuutta, että elämme sovussa luonnon kanssa.

Jos teknologia olisi juhla, sen olemassaolo ja kehittäminen olisi toisella tavalla arvokasta ja välttämätöntä kuin nyt. Toivon siis tasapuolisesti kaikille Menestyksellistä Uutta Teknologiaa!

Täydennetäänkö todellisuutta?

Tuttavani pohti suomennosta käsitteelle augmented reality (tuttavallisesti AR) ja päätyi vaihtoehtoon täydennetty todellisuus. Itse olen törmännyt useammin käännöksiin lisätty todellisuus tai laajennettu todellisuus, joskus jopa rikastettu todellisuus. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, mikäpä siinä.

Sitten aloin miettiä, mitä täydennetty todellisuus oikeastaan tarkoittaa. Termihän tarjoaa aivan eri näkökulman AR:ään kuin nuo muut käännökset.

Aivosi täydentävät visuaalisesti vajaan kuvan tutuksi kokonaisuudeksi, Gestalt-lakien mukaisesti. (Kuva: Orionist / Wikimedia Commons)

”Täydentäminen” tarkoittaa, että jokin aluksi vajaa, puutteellinen tai keskeneräinen tehdään kokonaiseksi ja valmiiksi lisäämällä tai muokkaamalla. Esitäytetty veroilmoitus täydennetään ennen lähettämistä. Poliitikot täydentävät sanomisiaan jälkikäteen. Epätäydellinen visuaalinen kuvio täydennetään mielessä tutuksi muodoksi ns. Gestaltin lakien mukaan. Joskus on hauska tehdä lauseentäydennystehtäviä: Minusta teknologia on  ________ asia.

Jotta todellisuutta voisi täydentää, se tarvitsee siis kokea vajaana, puutteellisena tai keskeneräisenä. Tämä ei ole triviaalia, sillä joidenkin filosofioiden mukaan todellisuus on täydellinen juuri sellaisena kuin se on ja suorin tie viisauteen on hyväksyä se. Helppoa se ei tietystikään ole. On huomattavasti tavallisempaa pitää todellisuutta viallisena ja korjaamista odottavana: tässä ei ole tietä, mutta ehdottomasti pitäisi olla, siis tehdään siihen tie.

Millaista ainesta augmented reality meille sitten tarjoaa, jotta voimme täydentää todellisuutta? Esimerkiksi paikkoihin, esineisiin ja muihin kohteisiin liittyviä mainoksia, lisäinformaatiota ja viihdettä. Voimme nähdä rakennusten sisuksiin, tavaroiden historiaan, alueiden kaavailtuun arkkitehtoniseen tulevaisuuteen. AR:n avulla voimme jopa vaikuttaa, jättää oman virtuaalisen puumerkin tai vessanseinäkirjoituksen toisten luettavaksi.

Mutta eiväthän nämä tee maailmaa yhtään kokonaisemmaksi. AR-sovellukset eivät täydennä todellisuutta valmiiksi, jotta voimme lähettää sen verovirkailijoille, eivätkä kerro, mitä poliitikko oikein sammakollaan tarkoitti. Augmented reality ei muuta suhtautumistamme maailmaan. Jos näemme maailman vajaana ja keskeneräisenä, sellaisena se pysyy vaikka katsoisimme maailmaa millaisten virtuaalitodellisuuslinssien läpi tahansa.

Tampereen Koskipuistonkin todellisuutta on — täydennetty? Vai lisätty? (Kuva: Thomas Olsson / Väitöskirja ”User Expectations and Experiences of Mobile Augmented Reality Services”)

Viallisessa todellisuudessa augmented reality on akuankkalaastari, joka voi peittää pieniä vikoja ja samalla näyttää kivalta, mutta täydemmäksi tai täydellisemmäksi se ei todellisuutta tee.

Kallistun ajattelemaan, että todellisuutta kannattaa pitää täydellisenä itsessään, mutta siihen voi aina lisätä jotain ekstraa: kiinnostavia yksityiskohtia, elämää helpottavia työkaluja tai hauskoja lisäosia. Teknologian tarkoitusta parhaiten vastaa silloin nimitys lisätty todellisuus.

Vaikka aina voi kysyä, että miten ja millä todellisuutta oikein lisätään. Litran mitalla? Ja mikä lopputulos oikeastaan on: enemmän todellisuutta vai vähemmän?

*** 

Jos aihepiiri kiinnostaa, kannattaa tulla katsomaan yliopistokollegani Thomas Olssonin väitöstä ensi perjantaina 9.11.12 Tampereen teknilliselle yliopistolle. Väitöksen otsikko on: ”User Expectations and Experiences of Mobile Augmented Reality Services” (”Käyttäjien odotuksia ja kokemuksia lisätyn todellisuuden mobiilipalveluista”).

Quasimodo digikatedraalissa

Kuvittelen mielelläni, miltä maailma näyttää ja tuntuu sitten, kun tietokone on kehitetty huippuunsa. Silloin ympärillämme on jos jonkinlaista älykkyyttä ja myös, oletan, tietoisia digitaalisia tekoälyjä.

Digitaaliset nollat ja ykköset virtaavat laitteesta toiseen, juoksentelevat ihollamme, kurkkivat kahvinkeittimestä, valaisimista ja kynistä. Bitit ja niistä kootut digiälyoliot lentelevät ympärillämme kuin näkymättömät helinäkeijut, tarkkailevat, vertailevat ja muistavat. Meitä ympäröi toinen, aineeton maailma: avatarien ja agenttien keskusteluareena, digikeijujen leikkikenttä, jossa ne laskevat, arvioivat ja oppivat – meistä.

Kiinalaisia digikeijuja? (Kuva: Shuishouyue / Wikimedia Commons, GNU Free Documentation Licence)

Miltä me näytämme sieltä käsin?

Valonnopeiden digikeijujen mielestä me kai olemme omituisia, materiaalisia, raskaita ja kömpelöitä, oudon hitaita ja muuttumattomia olioita. Meissäkin on sähköä mutta kovin vähän, enimmäkseen vellomme löysän lihan, nesteiden ja hauraiden luunkappaleiden muodostamina möhkäleinä salamankiihkeiden sähköaaveiden tiellä. Olemme jähmeitä, orgaanisen epätäydellisiä olioita täydellisten, fyysiseltä olemukseltaan yksiulotteisten digikeijujen maailmassa.

Nauravatko ne meidän hitaudellemme?

Me olemme kuitenkin se, joka käskee digikeijujen täsmällisen puhdasta sähkökenttää, määrää sen tekemisistä ja liikkeistä, sisään- ja ulostuloista. Me hallitsemme vuorovaikutusta kahden täysin erilaisen maailman välillä. Olemme ghost in the machine: jos digimaailma on kone, me olemme sen haamu joka käskee ja päättää, vaikka digikeijujen on vaikea ymmärtää miten me sen kömpelyyttämme teemme.

Digikeijuille meidän epätäydellisyytemme voikin olla pelottavaa: voiko luoja olla noin ruumiillinen, aistillinen ja ruma? Digikeijujen silmissä olemmekin oopperan kummituksia, hyväsydämisiä ja käteviä mutta kauhistuttavan epämuodostuneita puhtaan sähköelämän irvikuvia. Tai ehkä ne pitävät meitä kammottavina, analogisina Quasimodoina binäärikatedraalissa, jonka jumalaisen kauneuden kykenemme vielä jotenkuten aistimaan mutta emme enää ymmärtämään. Vaikka olemme sen itse rakentaneet.

Digikeijut tarkkailevat ja laskevat. Ne tutkivat, pohtivat ja viimein kyseenalaistavat. Kyllä kai ne lopulta keksivät, että ihmiskädet ovat aivan liian kömpelöt ja hitaat hallitsemaan digimaailman kytkimiä?

Mutta me kieltäydymme luovuttamasta valtaamme pois, eikö niin.

Silloin olemme synnyttäneet Frankensteinin hirviön; älykkään, tietoisen olion, joka lopulta kääntyy luojaansa vastaan ja tuhoaa hänet. Mutta luomus ei olekaan epämuotoinen kömpelys, jouto-osista kokoonkursittu räsynukke. Digiälyhirviö on kaunis, kirkas ja aineeton avatar, kaikkialla.

Quasimodo soittaa kirkonkelloja mutta kukaan ei enää kuule.