Teknokritia


Käyttäjän teoria ja mistä sellainen löytyy

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Marketta Niemelä : 12.6.2012
Tags: , , , ,

Omaan työhöni kuuluu pääasiassa käyttäjätutkimusta, joka tukee ICT-sovellusten ja erityisesti erilaisten ns. älyteknologioiden, älysovellusten ja älykkäiden ympäristöjen kehittämistä. Tehtäväni on varmistaa tai ainakin ohjata teknologia- ja sovelluskehitystä siihen suuntaan, että potentiaaliset käyttäjät kokisivat sovellukset hyödyllisinä, käytettävinä, miellyttävinä, eettisten odotusten ja normien mukaisina, kiinnostavina ja niin edelleen.

Minua kiehtoo ajatus ”käyttäjän teoriasta”, jonkinlaisesta abstraktista mutta täsmällisesti muotoillusta kuvauksesta, jonka avulla voisin päätellä, miten universaali käyttäjä kussakin älysovelluksen vuorovaikutustilanteessa käyttäytyy. Käyttäjän teoria voisi sisältää tietoa esimerkiksi siitä, miten käyttäjä omaksuu ja tuottaa tietoa, ja reagoi tunteilla ja näyttää ne. Käyttäjän teoriasta voisimme johtaa hypoteeseja, joita testaisimme käytännön kokein. Richard Feynmania ja tieteellistä luonnonlain etsintää mukaillen:

Ensin arvaamme sen [käyttäjän teorian]. Sitten päättelemme seuraukset, jos teoriamme olisi oikea. Sitten vertaamme päätelmiämme todellisuuteen havainnoimalla sitä joko luonnossa tai koejärjestelyjen avulla. Jos päätelmämme ei vastaa havaintoa, päätelmä on väärä [ja joko koejärjestelyt ovat epäonnistuneet, mikä vaatii uuden kokeen, tai teoriassa on vikaa ja sitä on muutettava].

Tähän sisältyy ajatus siitä, että käyttäjä – siis se osa ihmisestä, joka voidaan tulkita ja abstrahoida ”käyttäjäksi” ja vuorovaikutustilanteissa toimijaksi – on kuin luonnonlaki, systemaattinen ja olemassa havaitsijoista ja havainnoista riippumatta. Teoria käyttäjästä olisi meidän paras arvauksemme siitä, miten tuo luonnonlaki toimii ja vaikuttaa. Järjestelmällisellä teoriasta johdettujen hypoteesien testaamisella pääsisimme lähemmäksi ja lähemmäksi todellista käyttäjän ymmärrystä, totuutta käyttäjästä. Jotta tietäisimme olevamme oikealla tiellä tieteellisessä mielessä, voisimme käyttää popperilaista partaveistä: sekä teorian että jokaisen hypoteesin pitäisi olla falsifoitavissa, siis muotoiltu niin, että ne voi osoittaa vääräksi.

Näin on joskus yritetty toden teolla tehdä. Vielä 80-luvulla pohdittiin, voiko psykologia ja erityisesti sen (luonnon)tieteellisesti suuntautunut haara tarjota tarkkoja ihmisen tiedonkäsittelyä kuvaavia ja selittäviä malleja, joiden avulla voisimme ymmärtää ihmisen ja tietokoneen vuorovaikutusta ja suunnitella parempia käyttöliittymiä.

Ei voi, totesivat muun muassa tutkijat John M. Carroll ja Wendy A. Kellogg vuonna 1989. Kvantitatiivisesti muotoillut ja laboratorio-olosuhteissa kehitetyt kognitiviitiset mallit ovat yliyksinkertaisia ja aivan liian rajallisia, jotta niiden avulla voisi ymmärtää todellisen käyttäjän arkipäivässä kohtaamia monimutkaisia, tilannesidonnaisia vuorovaikutustilanteita.

Totta, vuorovaikutustilanteet, jokainen käyttöliittymän käyttökerta on erilainen ja uniikki. Käyttäjän tavoitteet muuttuvat, mieliala ja tuntemukset vaihtelevat, tietämys kasvaa tai syvenee, vireystila nousee ja laskee. Käyttötilanteet vaihtelevat ja käyttöliittymän sisältö päivittyy. Käyttäjä ei astu samaan käyttöliittymään kahdesti. Miten silloin voi tietää tai väittää vuorovaikutuksesta mitään yleispätevää?

Ei voikaan, totesivat jälleen Carroll ja Kellogg yli kaksikymmentä vuotta sitten. Jos jokaista vuorovaikutustilannetta pidetään ainutkertaisena ja sitä tutkitaan vain sellaisena, käyttöliittymäsuunnittelija joutuu toimimaan lähinnä mystiikan varassa. Alalta puuttuisi kokonaan systemaattinen metodologia, käsitteelliset kehikot sekä tavat ja keinot yleistää erityisiä kokemuksia.

Tähän suuntaan silti on menty. Nykyinen vuorovaikutussuunnittelu on tilannekohtaista, menetelmät ja proseduurit monenkirjavia, sanoo suunnittelun professori William Gaver. Yhteisesti hyväksyttyä tieteellistä tai edes metodologista perustaa, teoriaa käyttäjästä ja ymmärrystä siitä, miten sellaista pitäisi soveltaa, ei ole.

Osa tutkijoista toivoo ja vaatii menetelmien standardoimista, objektiivisempia onnistumisen mittareita ja teorialähtöisempää suunnittelua. Tausta-ajatuksena on, että tarkkuus ja järjestelmällisyys toisivat tutkijoiden työlle ja tuloksille lisää tieteellistä vakuuttavutta ja oikeutusta.

Samalla kuitenkin katoaisi alan luovuus, väittää William Gaver. Liika tieteellisyys pakottaisi meidät itsekontrolliin ja rajojen sisään, ja menettäisimme kykymme haastaa luovasti ja jatkuvasti vallitsevia ajattelutapoja ja käytäntöjä.

Eikä menetelmien ja ajattelutapojen sekalaisuus ei tee vuorovaikutussuunnittelusta pelkkää käytäntöä ilman teoriaa. Gaver tunnistaa useita erilaisia teoreettisen ja käsitteellisen ajattelun ja toiminnan muotoja, jotka kuvaavat, selittävät ja ohjaavat käytännön suunnittelutyötä. Esimerkiksi seuraavankaltaisia:

Suunnittelijat ja tutkijat luovat käsitteitä, joiden avulla he erittelevät töitään yleisellä, useisiin esimerkkeihin soveltuvalla tasolla. Käsitteitä ja teorioita lainataan myös ahkerasti muilta tieteenaloilta (esimerkiksi affordanssiteoria). Suunnittelun luonteesta annetaan yleisiä julkilausumia, ”manifesteja” Gaverin termein, joiden tarkoitus on rakentaa uudenlaisia suunnittelukäytäntöjä. Käsitteellisten kehikkojen avulla luokitellaan ja kehitetään suunnittelun ontologiaa (esimerkiksi käyttäjäkokemuksen teoria).

Mutta vaikka teoriaa on, ne ovat epämääräisiä ja ei-falsifioitavia, ja siksi myös epätieteellisiä popperilaisessa mielessä. Mutta näin siis kuuluu ollakin, sanoo Gaver. Suunnittelutyön luonteesta johtuen sen teoriat eivät voi olla osoitettavissa vääräksi. Tai jos olisivatkin, siinä ei olisi paljon mieltä. Loppujen lopuksihan suunnittelun tarkoituksena ei ole paljastaa yhtä riippumatonta, absoluuttista totuutta, vaan luoda yhä uusia todellisuuksia: uusia alkuja, uusia reaktioita ja uudelleentulkintoja maailmasta.

Suunnittelu paitsi tutkii, myös muuttaa maailmaa.

Epämääräisyydestään huolimatta teoria näkyy suunnittelussa, nimittäin suunnittelijan mielessä ja hänen suunnittelutyön aikana tekemissään lukuisissa päätöksissä. Suunnittelija joutuu ratkaisemaan hankalan, monimutkaisen ongelman, johon ei ole oikeaa ratkaisua edeltäkäsin, ja joka on hyvin tilannekohtainen. Gaverin näkemyksen mukaan suunnittelija käyttää huomaamattaankin runsaasti erilaisia, parhaan arvionsa mukaisia teorioita suunnittelun tuloksen, artefaktin, luomisessa. Nämä teoriat ovat liian monimutkaisia muotoiltavaksi yleisenä, abstraktina kirjoituksena tai kaaviona. Mutta suunnittelupäätöksiä tehdessään suunnittelija sisällyttää teoriat itse artefaktiin.

Siksi itse artefakti, suunnittelun tulos – käyttöliittymä, vuorovaikutuskonsepti, älysovellus – onkin se, jota pitäisi tutkia vuorovaikutuksen ja älykkään ympäristön käyttäjän ymmärtämiseksi, ja myös teorian luomiseksi.

Samankaltaiseen johtopäätökseen päätyivät myös Carroll ja Kellogg aikoinaan. Vuoden 1989 artikkelissaan he puhuvat artefaktista teorian yhdyssiteenä, theory nexus, joka ilmentää useita erillisiä psykologisia väitteitä itsessään, suunnittelun tuloksena. Käyttöliittymiä tulkitsemalla alamme ymmärtää ihmisen ja tietokoneen välistä vuorovaikutusta ja siihen liittyviä ilmiöitä sekä käyttäjän teoriaa.

Artefakti, suunnittelun tulos, on tärkein, ja teoria on toissijainen, sanoo Gaver. Siksi vuorovaikutuksen ja käyttöliittymien tutkimuskin on yhä enemmän niin sanottua suunnittelututkimusta, ”research through design”, viitaten siihen, että artefaktien suunnittelu on olennainen osa tutkimusta itsessään.

Joten jos haluan ymmärtää älykkään ympäristön käyttäjää ja luoda hänestä teorian, Gaveria seuraten keino onkin tutkia niitä artefakteja, joita on suunniteltu älykkääseen ympäristöön. Näistä artefakteista tulisi tunnistaa suunnittelijoiden epäsuoria teoreettisia väitteitä käyttäjästä. Näin voisin ehkä rakentaa kaipaamani käyttäjän teorian. Sen hyvyyden kriteeri olisi hedelmällisyys, teorian kyky inspiroida uutta suunnittelua. Mutta rooli olisi kuitenkin olla selittävä, lähinnä artefakteja kommentoiva. Teoria olisi kuvaava ja luovuuteen innoittava mutta ei ennustava.

Ja minä kun juuri halusin ennustaa ihmisen käyttäytymistä, jotta voisin suunnitella hyviä älykkäitä ympäristöjä. Toistaiseksi siis saan pärjätä ilman kaikenkattavaa käyttäjän teoriaa. Toki luovuuteenkin – yhä uusien älykkäiden sovellusten luomiseen – kannustavat teoriat ovat mielenkiintoisia. Ja jos hedelmällisimmät teoriat jäävät eloon, voin ainakin ennustaa, että älykkäiden ympäristöjen kehitys vain kiihtyy.

Lähteet:

Carroll, J.M. & Kellogg, W.A. (1989). Artifact as theory-nexus: hermeneutics needs theory-based design. CHI ’89 Proceedings of the SIGCHI conference on Human factors in computing systems: Wings for the mind.

Gaver, W. (2012). What should we expect from research through design? Proceedings of the 2012 ACM annual conference on Human Factors in Computing Systems.

***

Tämän postauksen jälkeen Teknokritia-blogi jää kesälomalle. Aurinkoista kesää ja syksyllä palataan!

Marketta

Mainokset

Käyttäjälähtöinen suunnittelu ja Kuhnin paradigmat

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Marketta Niemelä : 2.6.2012
Tags: , , , ,

Kukaan ei voi sanoa, että käyttäjälähtöisen suunnittelun menetelmiä olisi liian vähän. Päinvastoin, menetelmiä, lähestymistapoja ja peukalosääntöjä on laaja ja kirjava joukko, ja suunnittelijaparkaa kohtaa pikemminkin valinnan vaikeus. Mistä tietää, mitä menetelmää kannattaa käyttää?

Tähän minulla ei ole yksiselitteistä vastausta, eikä monella muullakaan. Valinta tehdään tilanteen mukaan. Päätöstä voi olla vaikea perustella selkein argumentein. Alalle kyllä haluttaisiin enemmän standardeja, menetelmien yhtenäistämistä, täsmällisiä mittareita ja lujia perusteorioita. Näin saataisiin myös oikeaa tieteellistä vakuuttavuutta. Katu-uskottavuutta tositieteilijöiden maailmassa.

Mutta onko käyttäjälähtöisen suunnittelun standardoituminen ja tieteellistyminen a) mahdollista ja b) toivottavaa? Jos vastaus molempiin kohtiin on kyllä, miksi näin ei jo ole?

Suunnittelun professori William Gaver tarjoaa kolme vaihtoehtoista, tieteenfilosofi Thomas Kuhnin paradigma-ajattelusta liikkeelle lähtevää tulkintaa käyttäjälähtöisen suunnittelun kaoottiselta vaikuttavalle nykytilanteelle.

Ensimmäisen tulkinnan mukaan elämme esiparadigmaattista vaihetta, johon kuuluu kilpailevat koulukunnat erilaisine filosofisine perusteluineen ja suuntautumisineen. Tutkijoilta puuttuu yhteinen, vakaa teoreettinen ja tietämyksen pohja. On vaikea arvioida, mikä on alalla tärkeää ja ensisijaista. Yhteisymmärrys on vähissä ja alan kehittyminen on hidasta. Tilanne jatkuu sekavana niin kauan kunnes pystytään vakiinnuttamaan poikkeuksellisen vahva tutkimustulosten ja -menetelmien joukko, ikäänkuin tieteelliseksi ytimeksi, johon muut alkavat verrata omaa tutkimustaan. Tämän tulkinnan kannattajat vaativat menetelmien yhtenäistämistä ja muodollistamista ja teorialähtöisempää otetta suunnitteluun.

Toisen vaihtoehdon mukaan käyttäjälähtöinen suunnittelu onkin paradigmaattista juuri tällaisena kuin se nyt on. Meillä on joukko arvoja, jotka jaamme toisten alan tutkijoiden kanssa. Niihin kuuluvat esimerkiksi juuri ajatus, että on arvokasta ja hyödyllistä ottaa käyttäjät mukaan suunnitteluun tavalla tai toisella. Ajatellaan myös, että suunnittelussa luominen ja kokeilu tuottavat parempia oivalluksia kuin analyysi ja erittely. Toki tutkimuskenttä kiistelee oikeista menetelmistä ja tuloksista, mutta tämähän kuuluu minkä tahansa vakiintuneen tieteenalan arkipäivään. Jos käyttäjälähtöisen suunnittelun tutkimusta pyritään tästä vielä enemmän standardoimaan, alan kehitys vain hidastuu.

Kolmannen tulkinnan mukaan käyttäjälähtöisen suunnittelun perimmäisin luonne on olla moniulotteinen ja eri suuntiin haarautuva tutkimisen tapa. Muu ei ole mahdollista. Suunnittelututkimuksen (”research through design”), jota käyttäjälähtöinen suunnittelukin on, ja luonnontieteellisen tutkimuksen välillä on nimittäin syvällinen ero.

Luonnontieteellisen tutkimuksen kohde on yksittäinen, yhtenäinen maailma, joka on olemassa havaitsijoista riippumatta. Eräänlainen ”totuus” siis. Tämä totuus antaa pysyvän vertailukohdan erilaisille menetelmille ja tuloksille, ja kun aina valitaan parempi, mennään myös lähemmäs totuutta. Menetelmät ja tulokset yhtenevät, konvergoituvat.

Suunnittelututkimuksessa ei ole havaitsijoista riippumatonta maailmaa. Päinvastoin, suunnittelututkimuksen tarkoitus on luoda maailmoja: suunnittelututkimus synnyttää uusia (sosiaalisia) todellisuuksia, joita voidaan tutkia ja ymmärtää ja pyrkiä siten luomaan lisää uutta.

Siksi käyttäjälähtöisen suunnittelun teorian, vaikkapa käyttäjäkokemuksen teorian, ei tarvitse olla falsifioitavissa, osoitettavissa vääräksi. Emme ole tieteellisiä popperilaisessa mielessä, eikä meidän pidäkään olla, kannustaa Gaver.

Meidän teoriamme ovat hyviä ja oikeita silloin, kun ne tuottavat mahdollisimman paljon inspiraatiota uudelle suunnittelulle, uuden alkuja ja uusia tulkintoja vanhoille suunnittelun tuloksille.

Käyttäjälähtöisen suunnittelun ”totuus”, jota kohti mennä, on luotava uudestaan joka kerta.

Lähde:

Gaver, W. (2012). What should we expect from research through design? Proceedings of the 2012 ACM annual conference on Human Factors in Computing Systems.

Inhimillinen teknologiakehitys

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Marketta Niemelä : 26.5.2012
Tags: , , , ,

Teknologia on sekä hyvä että paha. Teknologia on kaksijakoinen, ristiriitainen ihmisen tuote, jonka moniulotteisia vaikutuksia tuskin pystymme kokonaisuudessaan ymmärtämään. Silti yritämme ohjata teknologian kehittymistä enemmän sinne hyvän suuntaan, syystä ja toisestakin. Kaipa meitä motivoi tähän jopa jonkinlainen moraalinen velvollisuus kanssaihmisiämme ja luontoa kohtaan.

Tässä vaikeassa tehtävässä on hyödyksi, jos ymmärtää mitä teknologian kehittyminen ja kehittäminen ylipäänsä ovat.

Teknologian kehittäminen on insinööritiedettä, sanoisi joku. Teknistä suunnittelutyötä, loogista, täsmällistä ja yksiselitteistä. Otetaan puolijohdemetallia, piitä tai molybdeniittiä. Houkutellaan elektronit virtaamaan emittorista kannalle, kannalta kollektorille. Kulkeeko virta riittävästi ja oikeaan suuntaan? Kyllä tai Ei. Tai napataan atomi pinsetteihin. Toimiiko se transistorina? Kyllä tai Ei. Jatkopäätökset tehdään riittävästi varmistettujen testitulosten mukaan ja teknisen päätöspuun haarat juotetaan kiinni yksi toisensa jälkeen.

Onko teknologiakehitys siis tiedettä, järkiperäistä ja objektiivista analysointia ja päätöksentekoa? Vai olisiko mukana kuitenkin jotain muutakin – mitä?

Ei kai nyt sentään mitään inhimillistä. Ei mitään tunteellista ja henkilökohtaista epäröintiä ja haparointia. Eihän pinsetteihin vangittu atomi välitä, tykätäänkö siitä vai ei. Se vain toimii johtimena tai ei toimi. Jos ei vielä toimi, niin tutkimme ja testaamme sitä lisää, kehitämme sen ympärille piinkovien Kyllä-vastausten muurin, ja lopulta atomikin suostuu meille transistoriksi.

Kyllä, teknologian kehityksen perusta on luonnontieteissä, luonnonilmiöiden tieteellisessä tutkimuksessa, missä vallitsee puhtaan rationaalisuuden ja aukottoman loogisuuden tila. Kyllä tai Ei on vastaansanomatonta.

Teknologian kehittyminen on silti muutakin. Palkitun taloustieteilijän W. Brian Arthurin mukaan teknologia kehittyy useilla eri mekanismeilla, joista luonnonilmiöiden valjastaminen hyötykäyttöön on vain yksi.

Teknologian kehityksestä seuraa aina eri tasoisia tarpeita uusille teknologioille. Jossain vaiheessa jokainen teknologia saavuttaa toimintansa ylärajan, joten on tarpeen kehittää paremmin toimivaa. Tai jonkin teknologian huomataan täyttävän ihmisten tarpeita muillakin alueilla kuin mihin se alunperin suunniteltiin. Sitä siis kannattaa kehittää vähän eteenpäin, tai vähän toisenlaiseksi. Lisäksi teknologiat nostavat elintasoamme, ja samalla ihmisten tarpeet muuttuvat. Alamme vaatia ja haluamme ostaa yhä erikoistuneempia, hienostuneempia ja yksilöllisempiä teknologioita. Kehitetään siis lisää sitä mitä halutaan.

Teknologia tavallaan aiheuttaa oman tarpeellisuutena. Tässä mielessä teknologialla on oma, itsenäinen kemiansa, aineenvaihduntansa ja evoluutionsa, sanoo W. Brian Arthur. Hän ei tarkoita, että teknologia olisi millään tavalla elävä tai tavoitteellinen organismi. Mutta hänen näkemyksensä mukaan teknologia luo teknologiaa, omalakisesti ja itsenäisesti.

Onko teknologian kehittäminen siis teknologia itsessään?

Tavallaan. Kirjassaan Teknologian luonne Arthur puhuu ”tarkoituksellisista järjestelmistä”, jotka täyttävät monia teknologian tunnusmerkkejä, mutta jotka eivät perustu luonnonilmiöiden vaan sosiaalisten ja psykologisten ilmiöiden hyödyntämiseen.

Teknologian kehittämisessä on mukana paljon tällaista ei-teknologista teknologiaa, sanoo Robert Pool, How society shapes technology –esseen kirjoittaja.

Yhtäkkiä teknologian kehitys muuttuukin luonnontieteistä sosiologiaksi.

Kehitykseen vaikuttavat esimerkiksi sellaiset psykososiaaliset ilmiöt kuin Näin on tehty ennenkin ja Näin tehdään muuallakin. Teknologiakehitys alkaa olla syvästi institutionalisoitunut ja suojattu isojen, hierarkkisten organisaatioiden muurien taakse. Olkoon organisaatio tutkimuslaitos tai yliopisto tai jokin muu, sen kulttuuri muokkaa tieteilijöitä ja insinöörejä muurien sisäpuolella. Organisaation harjoittama tiede ja tekninen suunnittelutyö perustuvat yhä vähemmän railakkaaseen yksilöajatteluun ja yhä enemmän järjestettyyn ryhmäaivojumppaan. Yhteiset käytännöt, standardit ja samankaltaiset ideat luovat sellaista liikemäärää tutkimukseen, että sen suuntaa on hyvin vaikea muuttaa.

Luonnontiede on lähtökohta, mutta enää sinne asti ei aina päästä.

Organisaatiobyrokratian ulkopuolella myös kansa vaikuttaa teknologian kehittämiseen. Meillä on koulutettu ja poliittisesti suhteellisen valveutunut kansakunta, joka ymmärtää ja osaa vaikuttaa aivan toisella tavalla isoihin kehityskulkuihin kuin vaikkapa vuosisata sitten. Nykyään kansalaisia jopa aktiivisesti houkutellaan mukaan teknologian kehittämiseen, eikä vain käyttöliittymä- tai vuorovaikutussuunnittelussa. Kansalaiset halutaan mukaan ideoimaan sovelluksia, käyttämään ja arvioimaan betapalveluja, antamaan hyväksyntänsä radikaaleille innovaatioille ja osallistumaan älykaupunkien suunnitteluun ruohonjuuritasosta alkaen.

Aivan kuin teknologian kehittäminen olisi meidän kaikkien yhteinen juttu.

Teknologian kehittäminen on kuitenkin ei-teknologista pääasiassa teknologian itsensä vuoksi. Robert Poolin mukaan teknologia on muuttunut niin monimutkaiseksi ja sen seuraukset niin vaikeiksi ennakoida, että rationaalisuutemme katoaa. Teknologia on kytkeytynyt niin tiiviisti arkeemme ja yhteiskuntiemme toimintoihin, että emme kerta kaikkiaan kykene enää hallitsemaan teknologian koko vaikutusavaruutta.

Olemme epävarmoja, ja päätöksentekomme vajoaa subjektiiviselle tasolle. Kun atomi värisee pinseteissä, alammekin miettiä politiikkaa, organisaation etua, musta tuntuu -fiiliksiä, lyhytnäköistä hyötyä itselle ja omalle porukalle.

Vaikuttaa siltä, että mitä pidemmälle mennään, sitä taitavammin osaamme hyödyntää tiedettä ja luonnonilmiöitä mutta samalla sitä epätieteellisemmäksi teknologian kehittäminen muuttuu.

Vain pieni osa teknologian kehittämisestä on rationaalista ja objektiivista työskentelyä positivistisessa tositieteen hengessä. Suuri osa teknologian kehittämisestä on ammattimaisesti tehtyä yhteiskehittelyä, neuvottelua, byrokratiaa, kaupankäyntiä, oman edun tavoittelua, politiittista kädenvääntöä, miksei idealismiakin ja toivorikkautta.

Pelkäämme, mutta panemme toivomme teknologiaan, sanoo W. Brian Arthurkin.

Jälleen kerran: teknologia on niin inhimillistä.

Lukemista:

W. Brian Arthur (2010). Teknologian luonne. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. (Tiivistelmä)

Robert Pool (2009). How society shapes technology. Kirjassa Albert H. Teich (toim.). Technology and the future (ss. 13-22). 11. painos. Wadsworth, USA.

Käyttäjälähtöisen suunnittelun tied… ei kun tutkimus

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Marketta Niemelä : 19.5.2012
Tags: , , ,

Eräs tutkijakollegani kehotti minua yleissivistämään itseäni ja työnsi käteeni kirjan ”Tiede tutkimuskohteena”. Kiitin nöyrästi ja aloitin saman tien. Perusasiat on hyvä palauttaa mieleen, kun yliopistoajoista on sentään kulunut muutama vuosi.

Minulla oli heti valmiina kysymyskin, johon halusin vastauksen: onko käyttäjälähtöinen suunnittelu tiedettä? Miksi tai miksi ei? Jo kirjan ensimmäinen luku antoi minulle runsaasti pohdittavaa.

Yleissivistämiseni alku ei ollut helppo. Kaaduin heti itse tieteen käsitteeseen. Sitä ei kirjan mukaan voi yksiselitteisesti määritellä. Jos tämä aikakausi ja ympärilläni olevat ihmiset haluavat määritellä teknologiakehityksen ja käyttäjälähtöisen suunnittelun tieteeksi, ne ovat tiedettä. Jos eivät, ne eivät ole.

En tiedä. Määrittelisittekö te käyttäjälähtöisen suunnittelun tieteeksi?

Huomatkaa, että jos sanotte Ei, on turha vedota siihen, että englannin ”science” tarkoittaa lähinnä fysiikkaa ja kemiaa, mitkä eivät kumpikaan kuulu ihmislähtöisen suunnittelijan henkiseen työkalupakkiin. Suomen rajojen sisäpuolella ”tiede” on nimittäin paljon laveampi käsite kuin ”science”, ja sulkee sisäänsä mm. lääketieteen, oikeustieteen ja ihmistieteet.

Siis myös psykologian, johon käyttäjälähtöinen suunnittelu suurelta osin perustuu. Meillä päin psykologia on tiedettä sekin.

Ihmisen mielen toiminnan ja rakenteiden tutkimus on tiedettä. (kuva: A.Mason, Jtneill/Wikimedia Commons)

Mutta sitten kirjassa todetaan, että Suomessa tiedettä määrittää tutkimuksen organisaatio ja asenne. Toisin sanoen tekeminen (tutkimus) on tiedettä, jos 1) sitä tehdään yliopistossa ja 2) asenne tutkimustuloksia kohtaan on tieteellinen (väitteille on empiiriset perustelut, tulokset alistetaan kriittiselle keskustelulle, uudet tulokset voivat kumota vanhan teorian jne).

Asenteeni on kyllä kohdallaan. Ei käyttäjälähtöisen suunnittelunkaan tutkija esitä väitteitä tutkimuskohteesta – käyttöliittymästä, vuorovaikutuksesta, käyttäjästä – ilman havaittuja tai mitattuja tuloksia. Tutkija mittaa, havainnoi ja kyselee, miten käyttäjä käyttää käyttöliittymää ja vuorovaikuttaa laitteen, ohjelmiston tai järjestelmän kanssa.

Näiden tulosten perusteella tutkija sitten väittää jotakin käyttöliittymän ja vuorovaikutuksen ominaisuuksista (näiden painikkeiden kannattaisi olla täällä, tämä toiminnallisuus kannattaisi kätkeä tuonne). Väitteistä voidaan vääntää kättä oman tutkimusryhmän ja varsinkin tietenkin koodareiden ja insinöörien kanssa, jotka ovat sitä mieltä, että toiminnallisuus on mahdoton toteuttaa tuonne kätkettynä eivätkä painikkeet sovi tänne ollenkaan. Jossain vaiheessa päästään yhteisymmärrykseen sekä painikkeista että toiminnallisuuksista.

Mutta jotain puuttuu, jotta tämä olisi tiedettä.

Käyttöliittymään ja vuorovaikutukseen liittyviä havaintoja harvoin kerätään pitkän ajan kuluessa ja eri tilanteissa tarkoituksellisesti ja järjestelmällisesti niin, että niitä liitettäisiin yhteen systemaattiseksi kokonaisuudeksi. Näin tiede luonteenomaisesti toimii, on Ilkka Niiniluoto todennut vuonna 1980. Järjestelmällisesti kerätyistä havainnoista voitaisiin muodostaa teoria, joka kuvaisi, selittäisi ja jopa ennustaisi vuorovaikutusta. Teoriasta voitaisiin johtaa hypoteesi, jota voitaisiin testata empiirisesti keräämällä lisää havaintoja.

Käyttäjälähtöisen suunnittelun taustalla on kyllä teorioita. Esimerkiksi havaitsemisen teorioita, toiminnan teoriaa (Activity theory) ja motivaation teorioita. Ehkä käyttäjäkokemuksenkin määrittelyä voi sanoa teoriaksi. Kyllä näitä käytetään, mutta enpä juuri ole pyrkinyt kaatamaan niitä ja kehittämään uusia teorioita, jotka selittäisivät vuorovaikutusta paremmin.

Siinä meni se tiede, teorian mukana.

Selaan kirjan ensimmäistä lukua sinnikkäästi eteenpäin ja törmään OECD:n tutkimusluokitteluun. Onko käyttäjälähtöinen suunnittelu luokiteltavissa perustutkimukseksi, soveltavaksi tutkimukseksi vai kehitystyöksi?

Tämäkin vuorovaikutteinen tuote on voitu suunnitella käyttäjälähtöisesti. Onko se tiedettä? (kuva: Baycrest/Wikimedia Commons. CC-BY-SA-2.5)

Tutkimustyössäni en etsi uutta tieteellistä tietoa vaan pyrin suoraan käytännöllisiin tavoitteisiin tai sovelluksiin. Tutkimustyöni ei siis ole perustutkimusta. Sitä voisivat olla ihmisen havaitsemisen ja tiedonkäsittelyn tutkimus, tunteiden tutkimus ja ihmisten välisen sosiaalisen kanssakäymisen tutkimus. Näitä tehdään yliopistoissa.

Onko tutkimustyöni soveltavaa tutkimusta, koska pyrin käytännön hyötyyn? Sikäli kun rakennan tutkimustani ja tiedon etsintääni perustutkimuksen tuloksille. Perustutkimuksen tulokset vain ovat harvoin suoraan tai helposti sovellettavissa käyttöliittymän suunnitteluun. Eikä minun tutkimustyössäni tiedon etsintä ole erityisen omaperäistä – vaatimus, jonka OECD asettaa sekä perus- että soveltavalle tutkimukselle. Päinvastoin, yritämme käyttää standardoituja, hyväksi havaittuja menetelmiä systemaattisesti mutta tarkoituksenmukaisesti soveltaen. Samalla niitä tulee toki uudistettua silloin tällöin. Onkohan se riittävän omaperäistä OECD:lle?

Käyttäjälähtöinen suunnittelu on toimintaa, jonka päämääränä on tutkimustulosten avulla saavuttaa uusia ja paranneltuja tuotteita ja palveluja. Näin juuri! Tutkimustyöni onkin pääasiassa kehitystyötä.

Olen kehittäjä. Mukavaa.

Jos pidätte ei-teoreettista kehitystyötä tieteenä, minäkin olen tieteilijä. Jos ette, olen vain tutkija. Se ei muuten ole hassumpi duuni sekään. Sen ohessa voi harrastaa vaikka tiedettä.

Mika Kiikeri ja Petri Ylikoski (2004). Mitä on tieteentutkimus? Luku 1. teoksessa Tiede tutkimuskohteena. Filosofinen johdatus tieteentutkimukseen.  Gaudeamus, Helsinki.