Miten meille käy? Teknoutopian vaihtoehtoja Challonerin mukaan

Ubiikkiteknologia kehittyy ja kehitys nopeutuu, näinhän se on. Mutta mihin kehitys vie jos sen annetaan kulkea päätepisteeseensä? Tekno-optimistit odottavat skenaarioiden ja visioiden maalailemaa utopiaa, jossa teknologia toimii juuri niin kuin pitää: laitteet keskustelevat sujuvasti toistensa kanssa ja päivittävät itse itsensä kaikessa hiljaisuudessa, tiedon saanti ei ole laitteesta, ohjelmistosta tai verkkoyhteydestä kiinni, käyttöliittymiä tuskin huomaa tai niiden kanssa ei ainakaan tarvitse tuskailla.

Teknoutopiassa kaikki sopii kauniisti yhteen ja teknologia tarjoaa meille mitä tarvitsemme ja ikinä keksimme pyytää, välittömästi. Jopa vahvempaa demokratiaa, parempaa koulutusta ja lukutaitoa sekä vähemmän korruptiota, ovat julistaneet mm. Bill Gates ja Nicholas Necroponte. Voiko tämä olla ikinä totta?

Vaihtoehtoisiakin lopputuloksia on pohdittu. Tiedekirjailija Jack Challoner esittelee kirjassaan Desirable Future? Consumer electronics in tomorrow’s world (2009) kolme erilaista tulevaisuuslinjaa. Millainen maailma olisi, jos teknologia siirtyykin pahan palvelukseen. Tai jos kyllästymme teknologiaan. Tai jos jokin tapahtuma tai ilmiö horjuttaa maailman kokonaan pois teknologisilta raiteiltaan.

Ensimmäinen vaihtoehto, teknodystopia, on mahdollinen, jos kapitalismin annetaan hallita teknologian kehitystä, väittää Challoner. Aikaisemminkin on uskottu, että juuri jokin tietty teknologia ratkaisee suuria haasteita ja tuo mukanaan paremman maailman. Ehdokkaina pelastajan rooliin ovat olleet muun muassa rautatie, puhelin, televisio, muovi ja ydinvoima. Mutta kaikki teknologiat ovat tuoneet myös ongelmia, ja pääosa niistä syntyy teknologiaan kiinteästi liittyvän taloudellisen toiminnan vuoksi.

Challoner ruotii kapitalismia reippaasti. Kapitalismi ajaa teknologisia vallankumouksia mutta tuo mukanaan ahneutta, epätasa-arvoa, korruptiota ja massakulutusta. Kapitalismi ei tavoittele ihmisten onnellisuutta, tasa-arvosta puhumattakaan, sillä kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on kapitalismin tuiki tarpeellinen moottori. Rikkaus kasaantuu muutamalle monikansalliselle yritykselle, jotka saavat suhteettoman vallan jopa valtioiden yli. Teknologian lisääntyminen lisää myös kyberrikoksia: identiteettivarkauksia, viruksia, yksityisyydensuojan loukkauksia jne. Tämä kaikki johtaa kokemukseen turvattomuudesta, jatkuvasta taistelusta ja tyytymättömyydestä.

Huipputeknologia vääränlaisten vallanpitäjien käsissä onkin jo todella vaarallista. Olethan lukenut (tai nähnyt leffana) nämä klassikot: George Orwellin 1984, Aldous Huxleyn Uusi uljas maailma ja Ray Bradburyn Fahrenheit 451?

Toinen vaihtoehto on, että ihmiset yksinkertaisesti kyllästyvät teknologiaan, jatkuvasti päivitettäviin laitteisiin ja hauskoihin mutta sinänsä tarpeettomiin teknisiin leluihin ja mukaälykkäisiin koneisiin. Päädymmekin teknostagnaatioon, tilaan, jossa teknologian kehitys on pysähtynyt tai hyvin hidasta. Stagnaatiotilassa ihmiset käyttäisivät teknologiaa mutta tyytyisivät olemassa olevaan tasoon. Ylimääräiset rahat kulutettaisiin mieluummin muihin tarpeisiin kuin kipuamiseen teknisillä tikapuilla, joilla ei näytä olevan loppua. Pakonomainen mutta tavoitteeton eteenpäin pyrkiminen turhauttaa, ja ihmiset voisivat yksinkertaisesti kieltäytyä enemmästä.

Teknostagnaatioon tarvittaisiin kuitenkin jokin muukin sysäys epämääräisen kyllästymisen lisäksi, pohtii Challoner. Sellainen olisi esimerkiksi teollisuuden epäonnistuminen kuluttajien houkuttelemisessa yhä uusien vimpainten ostoon, tai taloudellinen lama, joka pistäisi ihmiset miettimään rahankäyttöään tarkemmin. Teknologiauskon hiipumisesta ja monille siitä seuraavasta pettymyksestä huolimatta tämä vaihtoehto voisi olla lähempänä todellista utopiaa kuin mikään muu. Ehtisimme todella syventää ja monipuolistaa niitä tapoja, joilla teknologiaa käytämme ja sovellamme, ja voisimme saavuttaa teknologisen tasa-arvon eri maiden välillä.

Kolmantena vaihtoehtona meitä voi kohdata jokin katastrofi, tapahtuma tai ilmiö joka keikauttaa maailman täydelliseen taantumaan ja primitiiviseen tilaan. Tällainen voi olla ilmastonmuutos, käytettävissä olevien resurssien väheneminen, ydinsota tai vaikkapa anarkistiliike, joka Unabomberin jäljillä päättää saattaa maailman luonnollisempaan tilaan sen teknologiauskoiselta harharetkeltä. Raju globaali muutos tai suora isku elämäntapaamme voi tuhota teknologisen infrastruktuurin, jota olemme niin hartaasti rakentaneet. Seuraisi teknoromahdus ja saisimme opetella jälleen elämään omillamme.

Tuntuu terveelliseltä miettiä, että teknologinen tulevaisuutemme ei ole niin yksioikoinen kuin teknoutopioissa on kuvailtu. Vaihtoehtoja on.

Utopiahan on idealistinen unelma paremmasta maailmasta; suunta, jota kohti mennä. Mutta utopia on mahdoton toteuttaa. Sillä vaikka meillä olisi kuinka mukavaa tahansa kaikilla mahdollisilla mittareilla arvioituna, emme koe elävämme utopiassa vaan raa’assa arjessa. Tämän vuoksi utopiat ovat tarpeellisia: ne toimivat polttoaineena, joka ei koskaan lopu. Aina riittää parannettavaa.

Mutta erilaisia ihmisiä ajanevat erilaiset utopiat. Arvelen, että jokaiselle Challonerin vaihtoehdolle löytyy kannattajansa: teknoutopia voi hyvin olla tavoitteena ainakin niille, jotka arvelevat olevansa tyytyväisiä osaansa orgaanisisina koneen jatkeina, jatkuvassa virtuaaliorgasmissa. Kohtuullisuuden ja inhimillisyyden puolestapuhujat voisivat valita teknostagnaation, jossa ehtisimme kerrankin syvällisesti omaksua ja kokeilla teknologioita kaikkine käyttötapoineen, ja voisimme saattaa koko maailman samalle viivalle teknologian soveltamisessa. Jotakuta saattaa viehättää teknodystopian tummanpuhuva taistelumaisema, jossa tarvitaan ovelia, yksinäisiä kybersankareita korjaamaan virtuaalimaailmojen vääryydet. Ja jopa teknoromahdukselle on kannattajansa. Tuhkastahan se Feeniks-lintu nousee, eikö?

Onneksi meillä on muitakin utopioita kuin teknologiaan liittyvät. Pilvilinnat kannattelevat tulevaisuutta joka taholla.

***

Jack Challoner on tiedekirjailija ja tieteen popularisoija. Hänen kirjansa Desirable Future? Consumer electronics in tomorrow’s world (2009) on varsin raikas ja selkeä esitys siitä, mitä kuluttajaelektroniikan kehitys sisältää ja miltä sen tulevaisuus näyttää.

Advertisement

Japanin ubiquitous society 2005

Yliopiston kirjastossa käteeni osui Teppo Turkin kirja Kahdeksan pilven takaa: Japanin murros ja uusi nousu (2005, Helsinki: Edita). Avasin kirjan satunnaisesta kohdasta, ja eikö siellä lukenutkin heti jännittävä uusi termi artintelligence, joka tarkoittaa taiteen ja teknologian sekä immateriaalisen osaamisen toisiinsa sulautumista.

Mori Tower, Tokio (kuva: Chris 73/Wikimedia Commons)

Artintelligenceä on esimerkiksi Tokion Mori Tower, metallista ja lasista koottu pilvenpiirtäjä, joka ”seisoo kuin itsenäinen olio”. Tämä on mielenmaisemaa suoraan Blade Runnerista ja muista tulevaisuusfiktioista.

Turkin kirja luotaa Japanin henkistä tilaa ja muutosta, tietoyhteiskuntaa (tai ubiquitous societya, niin kuin siellä päin sanotaan), bisnesmaailmaa sekä japanilaisen naisen ja miehen roolien muuttumista. Muutaman vuoden vanhentuneenakin sisältö on kiinnostavaa.

Mitä luulette, missä ollaan tietoyhteiskuntakehityksessä pisimmällä? Euroopassa, Yhdysvalloissa vai Aasiassa? Ehkä Pohjoismaissa ja Suomessa? Heh. Aasian voittokulku alkoi Turkin mukaan 2000-luvun alkupuolella. Jo silloin Japani oli Turkin mukaan pitkälle automatisoitu ja teknistynyt.

Japanilainen tietoteknologia oli piilotettu ympäristön rakenteisiin, se oli tuttua ja siksi näkymätöntä ja hiljaista – ja kaikkialla. Kommunikaatioteknologiaa kanniskeltiin käsissä ja taskuissa, miljoonat automaatit seisoivat kaduilla palveluvalmiina, tietoteknologia vartioi sairaaloita, liikennettä ja energiantuotantoa, sensoriteknologia odotti uhkaavien maanjäristysten ja tsunamien tunnistamista ja hälyttämistä. Japanissa ubiquitous computing oli totta jo kohta kymmenen vuotta sitten.

Wakamaru-kotirobotti (kuva: Nesnad/Wikimedia Commons)

Japani teki 2000-luvun alussa huiman nousun internet-ajan takeltelijasta älyteknologian utopiavaltioksi. Japanin puskeva voima nousi elektroniikkateollisuudesta, autoteollisuudesta, robotiikasta ja teollisuusautomatiikasta. Nämä tuottivat teknologiaa, joka sulautui ympäristöön ja vielä pidemmälle: japanilaiseen kulttuuriin, koteihin, ihmisten psyykeen ja tunteisiin, kuten söpö Wakamaru.

Turkki arvioi Japanin elävän digitaalisen evoluution kolmatta vaihetta, jossa kulttuuri ja teknologia liukuvat yhteen. Tuotteet ja sisällöt ovat kulttuurisidonnaisia, tuotteet aineettomia ja saavat merkityksensä ajankohtaisista ilmiöistä, julkisuuden markkinoista sekä ihmisten ja ryhmien välisestä sosiaalisesta vuorovaikutuksesta. Tuotteen lisäarvo määräytyy vasta kun loppukäyttäjä hankkii sen itselleen.

Japanissa teknologialle on löytynyt kulttuurinen merkitys: teknologia otetaan käyttöön osaksi merkityksiä ja teknologialla myös luodaan merkityksiä. Mitä paremmin teknologia onnistuu toimimaan merkitysten rajapinnoilla, sitä paremmin se otetaan vastaan.

Entä meillä? Japanin ubiquitous society -mallissa on ihailtavaa, mutta. Toivoisin voivani sanoa, että meillä merkityksiä ei luo kulutuselektroniikka, vaan puhdas teknologia.

Haluaisin nähdä, että pystymme säilyttämään juuremme ja ehkä sielummekin levossa metsissä ja järvien rannoilla, mutta samanaikaisesti hipaisemaan sormella digitaalista luomisen ja leikin kiihkeää riemua. Sanapari puhdas teknologia kertoo, että luonto on meille tärkeä, mutta kehittyminen myös. Meidän ei tarvitse vaihtaa kesämökeillä ja hiihtolenkeillä hellittyjä merkityksiämme, vaan sovittaa teknologia niihin ja antaa merkitysten syventyä saunan lämmössä.

Tuulivoimalat ovat meidän metsäläisten omaa artintelligenceä, teknologiaa upotettuna sielunmaisemaamme.

(kuva: Kallerna/Wikimedia Commons)