Teknokritia


Inspiroivaa lisättyä todellisuutta vuonna 2020, kiitos!

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Marketta Niemelä : 23.11.2012
Tags: , , , ,

Olin mielenkiintoisessa väitöksessä. Tutkija Thomas Olsson on kartoittanut, analysoinut ja luokitellut ihmisten odotuksia lisätyn todellisuuden (augmented reality, AR) käyttäjäkokemuksesta. Hieman yksinkertaisemmin: Olsson on tutkinut millaista ihmiset odottavat ja toivovat tulevaisuuden lisätyn todellisuuden käytön olevan. Miltä AR näyttää, kuulostaa ja tuntuu? Mitä AR mahdollistaa, mitä ei? Liittyykö AR:ään uhkia tai riskejä? Ajankohta, johon odotukset tuli kohdistaa, oli noin vuosi 2020.

Olsson ei ole kartoittanut odotuksia AR:n toiminnallisuuksista, piirteistä ja vastaavista, vaan nimenomaan odotuksia kokemuksesta, havaintojen, ajatusten, tuntemusten ja muiden mentaalisten prosessien ja elementtien subjektiivisesta, sisäisestä virrasta. Tutkimukseen osallistuville henkilöille on siis esitetty kysymys (ei tässä muodossa): Mitä koet, kun käytät AR:ää vuonna 2020? Mitä kokemukseesi kuuluu – mitä havaitset, mitä tunnet, mitä ajattelet?

Tulos on, että ihmiset odottavat kokemuksensa olevan miellyttävän ja moniulotteisen. He odottavat kokemuksia muun muassa voimaantumisesta, yllättävyydestä, ympäristön paremmasta tiedostamisesta, leikkisyydestä, inspiraatiosta ja luovuudesta. Odotukset eivät koskeneet pelkästään vuorovaikutustapaa, vaan elämistä ja toimimista uuden teknologian kanssa.

Olssonin mukaan tulokset on tarkoitettu suunnittelijoille lähtökohdaksi ja inspiraatioksi. Käytäntöorientoitunut suunnittelija voi pettyä, mutta minusta tämä on hyvä lähtökohta. Tulokset ovat itse asiassa filosofisia: mistä ihmisen tyytyväisyys koostuu? Miellyttävistä kokemuksista, ja ne nousevat hallinnan tunteesta, ilahtumisesta, kokemuksesta että olemme selvillä siitä mitä ympärillämme tapahtuu ja kokemuksesta, että olemme osa sosiaalista verkostoa. Meidän ei tulisi unohtaa, mitä ihmiset pohjimmiltaan tavoittelevat, ja mihin teknologian suunnittelun tulisi tavoitella yhtä lailla. Olen iloinen, että Olsson löysi tällaisia lähtökohtia. Asiaa voi ajatella myös toisin. Mitä jos Olsson olisi todennut, että ihmiset odottavat kokemuksen olevan epämiellyttäviä ja ahdistavia? Mitä jos ihmiset odottaisivat kokemuksia sirpaleisesta ja sekavasta tiedosta, hallinnan menetyksestä, tiukasta kontrollista, yksityisyydensuojan pettämisestä ja niin edelleen.

Joku voi kysyä, vastaavatko nämä odotukset oikeastaan millään tavalla todellisuutta vuonna 2020. Mutta sillä tuskin on väliä. Kysymys on odotuksista nyt, ei vuoden 2020 suunnittelusta eikä teknologiasta. Tämänhetkisten odotusten perusteella vuonna 2020 tulee olemaan hyvin miellyttävää käyttää AR-sovelluksia.

Odotukset muotoutuvat aikaisempien kokemusten perusteella. Kuten Olsson toteaa, odotukset tulevaisuuden AR:stä ja siihen liittyvästä käyttäjäkokemuksesta syntyvät muun muassa sellaisista lähteistä kuin omat aikaisemmat kokemukset, ystävien kertoma sekä median antamat tiedot ja vaikutelmat. Ihmisten odotukset ovat enimmäkseen positiivisia: teknologia tuottaa huimasti enemmän tyydytystä ja tyytyväisyyttä kuin nykysovellukset. Voimme siis päätellä, että ihmiset ovat tyytyväisiä menneeseen teknologiakehitykseen, luottavat tulevaan kehitykseen ja odottavat sen menevän hyvään suuntaan.

Tulosta himmentää se, että pääosa vastaajista oli ns. early adoptereita, jotka suhtautuvat teknologiaan jo valmiiksi positiivisesti. Valitsemalla osallistujajoukon Olsson valitsi myös positiiviset vastaukset. Ottamalla osallistujiksi joukon teknologiafoobikoita vastaukset olisivat olleet jotain aivan muuta. Ei ole yllätys, että teknologiaoptimistit odottavat teknologian tuottavan miellyttäviä kokemuksia.

Mutta on muistettava, että mihin väitöksellä pyrittiin. Ei selvittämään, mitä ihmiset yleensä odottavat AR:n ja sen käyttäjäkokemuksen olevan, vaan mistä hyvä käyttäjäkokemus koostuu erityisesti tulevaisuuden AR:n tapauksessa. Olsson listaa erilaisia tulokulmia käyttäjäkokemukseen ja antaa suunnittelijoille holistisen kuvan siitä, mistä positiivinen, tavoittelemisen arvoinen kokemus koostuu. Early adopterit tunnistivat myös teknologian ongelmia, jotka Olsson käänsi suunnittelutavoitteiksi. Kyseessä on ns. normatiivinen tutkimus, joka pyrkii parantamaan suunnittelua ja suunnittelun kohdetta, AR:ää.

Hei AR-suunnittelijat, katse vuoteen 2020! Sinne odotetaan voimaannuttavia kokemuksia, inspiraatiota, luovuutta ja lisää kanssaihmisten leikkisyyttä. Saa olla valmista jo aikaisemminkin!

***

Thomas Olsson (2012): ”User Expectations and Experiences of Mobile Augmented Reality Services” (”Käyttäjien odotuksia ja kokemuksia lisätyn todellisuuden mobiilipalveluista”)

Quasimodo digikatedraalissa

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Marketta Niemelä : 8.10.2012
Tags: , , , , ,

Kuvittelen mielelläni, miltä maailma näyttää ja tuntuu sitten, kun tietokone on kehitetty huippuunsa. Silloin ympärillämme on jos jonkinlaista älykkyyttä ja myös, oletan, tietoisia digitaalisia tekoälyjä.

Digitaaliset nollat ja ykköset virtaavat laitteesta toiseen, juoksentelevat ihollamme, kurkkivat kahvinkeittimestä, valaisimista ja kynistä. Bitit ja niistä kootut digiälyoliot lentelevät ympärillämme kuin näkymättömät helinäkeijut, tarkkailevat, vertailevat ja muistavat. Meitä ympäröi toinen, aineeton maailma: avatarien ja agenttien keskusteluareena, digikeijujen leikkikenttä, jossa ne laskevat, arvioivat ja oppivat – meistä.

Kiinalaisia digikeijuja? (Kuva: Shuishouyue / Wikimedia Commons, GNU Free Documentation Licence)

Miltä me näytämme sieltä käsin?

Valonnopeiden digikeijujen mielestä me kai olemme omituisia, materiaalisia, raskaita ja kömpelöitä, oudon hitaita ja muuttumattomia olioita. Meissäkin on sähköä mutta kovin vähän, enimmäkseen vellomme löysän lihan, nesteiden ja hauraiden luunkappaleiden muodostamina möhkäleinä salamankiihkeiden sähköaaveiden tiellä. Olemme jähmeitä, orgaanisen epätäydellisiä olioita täydellisten, fyysiseltä olemukseltaan yksiulotteisten digikeijujen maailmassa.

Nauravatko ne meidän hitaudellemme?

Me olemme kuitenkin se, joka käskee digikeijujen täsmällisen puhdasta sähkökenttää, määrää sen tekemisistä ja liikkeistä, sisään- ja ulostuloista. Me hallitsemme vuorovaikutusta kahden täysin erilaisen maailman välillä. Olemme ghost in the machine: jos digimaailma on kone, me olemme sen haamu joka käskee ja päättää, vaikka digikeijujen on vaikea ymmärtää miten me sen kömpelyyttämme teemme.

Digikeijuille meidän epätäydellisyytemme voikin olla pelottavaa: voiko luoja olla noin ruumiillinen, aistillinen ja ruma? Digikeijujen silmissä olemmekin oopperan kummituksia, hyväsydämisiä ja käteviä mutta kauhistuttavan epämuodostuneita puhtaan sähköelämän irvikuvia. Tai ehkä ne pitävät meitä kammottavina, analogisina Quasimodoina binäärikatedraalissa, jonka jumalaisen kauneuden kykenemme vielä jotenkuten aistimaan mutta emme enää ymmärtämään. Vaikka olemme sen itse rakentaneet.

Digikeijut tarkkailevat ja laskevat. Ne tutkivat, pohtivat ja viimein kyseenalaistavat. Kyllä kai ne lopulta keksivät, että ihmiskädet ovat aivan liian kömpelöt ja hitaat hallitsemaan digimaailman kytkimiä?

Mutta me kieltäydymme luovuttamasta valtaamme pois, eikö niin.

Silloin olemme synnyttäneet Frankensteinin hirviön; älykkään, tietoisen olion, joka lopulta kääntyy luojaansa vastaan ja tuhoaa hänet. Mutta luomus ei olekaan epämuotoinen kömpelys, jouto-osista kokoonkursittu räsynukke. Digiälyhirviö on kaunis, kirkas ja aineeton avatar, kaikkialla.

Quasimodo soittaa kirkonkelloja mutta kukaan ei enää kuule.

Miten meille käy? Teknoutopian vaihtoehtoja Challonerin mukaan

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Marketta Niemelä : 27.9.2012
Tags: , , ,

Ubiikkiteknologia kehittyy ja kehitys nopeutuu, näinhän se on. Mutta mihin kehitys vie jos sen annetaan kulkea päätepisteeseensä? Tekno-optimistit odottavat skenaarioiden ja visioiden maalailemaa utopiaa, jossa teknologia toimii juuri niin kuin pitää: laitteet keskustelevat sujuvasti toistensa kanssa ja päivittävät itse itsensä kaikessa hiljaisuudessa, tiedon saanti ei ole laitteesta, ohjelmistosta tai verkkoyhteydestä kiinni, käyttöliittymiä tuskin huomaa tai niiden kanssa ei ainakaan tarvitse tuskailla.

Teknoutopiassa kaikki sopii kauniisti yhteen ja teknologia tarjoaa meille mitä tarvitsemme ja ikinä keksimme pyytää, välittömästi. Jopa vahvempaa demokratiaa, parempaa koulutusta ja lukutaitoa sekä vähemmän korruptiota, ovat julistaneet mm. Bill Gates ja Nicholas Necroponte. Voiko tämä olla ikinä totta?

Vaihtoehtoisiakin lopputuloksia on pohdittu. Tiedekirjailija Jack Challoner esittelee kirjassaan Desirable Future? Consumer electronics in tomorrow’s world (2009) kolme erilaista tulevaisuuslinjaa. Millainen maailma olisi, jos teknologia siirtyykin pahan palvelukseen. Tai jos kyllästymme teknologiaan. Tai jos jokin tapahtuma tai ilmiö horjuttaa maailman kokonaan pois teknologisilta raiteiltaan.

Ensimmäinen vaihtoehto, teknodystopia, on mahdollinen, jos kapitalismin annetaan hallita teknologian kehitystä, väittää Challoner. Aikaisemminkin on uskottu, että juuri jokin tietty teknologia ratkaisee suuria haasteita ja tuo mukanaan paremman maailman. Ehdokkaina pelastajan rooliin ovat olleet muun muassa rautatie, puhelin, televisio, muovi ja ydinvoima. Mutta kaikki teknologiat ovat tuoneet myös ongelmia, ja pääosa niistä syntyy teknologiaan kiinteästi liittyvän taloudellisen toiminnan vuoksi.

Challoner ruotii kapitalismia reippaasti. Kapitalismi ajaa teknologisia vallankumouksia mutta tuo mukanaan ahneutta, epätasa-arvoa, korruptiota ja massakulutusta. Kapitalismi ei tavoittele ihmisten onnellisuutta, tasa-arvosta puhumattakaan, sillä kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on kapitalismin tuiki tarpeellinen moottori. Rikkaus kasaantuu muutamalle monikansalliselle yritykselle, jotka saavat suhteettoman vallan jopa valtioiden yli. Teknologian lisääntyminen lisää myös kyberrikoksia: identiteettivarkauksia, viruksia, yksityisyydensuojan loukkauksia jne. Tämä kaikki johtaa kokemukseen turvattomuudesta, jatkuvasta taistelusta ja tyytymättömyydestä.

Huipputeknologia vääränlaisten vallanpitäjien käsissä onkin jo todella vaarallista. Olethan lukenut (tai nähnyt leffana) nämä klassikot: George Orwellin 1984, Aldous Huxleyn Uusi uljas maailma ja Ray Bradburyn Fahrenheit 451?

Toinen vaihtoehto on, että ihmiset yksinkertaisesti kyllästyvät teknologiaan, jatkuvasti päivitettäviin laitteisiin ja hauskoihin mutta sinänsä tarpeettomiin teknisiin leluihin ja mukaälykkäisiin koneisiin. Päädymmekin teknostagnaatioon, tilaan, jossa teknologian kehitys on pysähtynyt tai hyvin hidasta. Stagnaatiotilassa ihmiset käyttäisivät teknologiaa mutta tyytyisivät olemassa olevaan tasoon. Ylimääräiset rahat kulutettaisiin mieluummin muihin tarpeisiin kuin kipuamiseen teknisillä tikapuilla, joilla ei näytä olevan loppua. Pakonomainen mutta tavoitteeton eteenpäin pyrkiminen turhauttaa, ja ihmiset voisivat yksinkertaisesti kieltäytyä enemmästä.

Teknostagnaatioon tarvittaisiin kuitenkin jokin muukin sysäys epämääräisen kyllästymisen lisäksi, pohtii Challoner. Sellainen olisi esimerkiksi teollisuuden epäonnistuminen kuluttajien houkuttelemisessa yhä uusien vimpainten ostoon, tai taloudellinen lama, joka pistäisi ihmiset miettimään rahankäyttöään tarkemmin. Teknologiauskon hiipumisesta ja monille siitä seuraavasta pettymyksestä huolimatta tämä vaihtoehto voisi olla lähempänä todellista utopiaa kuin mikään muu. Ehtisimme todella syventää ja monipuolistaa niitä tapoja, joilla teknologiaa käytämme ja sovellamme, ja voisimme saavuttaa teknologisen tasa-arvon eri maiden välillä.

Kolmantena vaihtoehtona meitä voi kohdata jokin katastrofi, tapahtuma tai ilmiö joka keikauttaa maailman täydelliseen taantumaan ja primitiiviseen tilaan. Tällainen voi olla ilmastonmuutos, käytettävissä olevien resurssien väheneminen, ydinsota tai vaikkapa anarkistiliike, joka Unabomberin jäljillä päättää saattaa maailman luonnollisempaan tilaan sen teknologiauskoiselta harharetkeltä. Raju globaali muutos tai suora isku elämäntapaamme voi tuhota teknologisen infrastruktuurin, jota olemme niin hartaasti rakentaneet. Seuraisi teknoromahdus ja saisimme opetella jälleen elämään omillamme.

Tuntuu terveelliseltä miettiä, että teknologinen tulevaisuutemme ei ole niin yksioikoinen kuin teknoutopioissa on kuvailtu. Vaihtoehtoja on.

Utopiahan on idealistinen unelma paremmasta maailmasta; suunta, jota kohti mennä. Mutta utopia on mahdoton toteuttaa. Sillä vaikka meillä olisi kuinka mukavaa tahansa kaikilla mahdollisilla mittareilla arvioituna, emme koe elävämme utopiassa vaan raa’assa arjessa. Tämän vuoksi utopiat ovat tarpeellisia: ne toimivat polttoaineena, joka ei koskaan lopu. Aina riittää parannettavaa.

Mutta erilaisia ihmisiä ajanevat erilaiset utopiat. Arvelen, että jokaiselle Challonerin vaihtoehdolle löytyy kannattajansa: teknoutopia voi hyvin olla tavoitteena ainakin niille, jotka arvelevat olevansa tyytyväisiä osaansa orgaanisisina koneen jatkeina, jatkuvassa virtuaaliorgasmissa. Kohtuullisuuden ja inhimillisyyden puolestapuhujat voisivat valita teknostagnaation, jossa ehtisimme kerrankin syvällisesti omaksua ja kokeilla teknologioita kaikkine käyttötapoineen, ja voisimme saattaa koko maailman samalle viivalle teknologian soveltamisessa. Jotakuta saattaa viehättää teknodystopian tummanpuhuva taistelumaisema, jossa tarvitaan ovelia, yksinäisiä kybersankareita korjaamaan virtuaalimaailmojen vääryydet. Ja jopa teknoromahdukselle on kannattajansa. Tuhkastahan se Feeniks-lintu nousee, eikö?

Onneksi meillä on muitakin utopioita kuin teknologiaan liittyvät. Pilvilinnat kannattelevat tulevaisuutta joka taholla.

***

Jack Challoner on tiedekirjailija ja tieteen popularisoija. Hänen kirjansa Desirable Future? Consumer electronics in tomorrow’s world (2009) on varsin raikas ja selkeä esitys siitä, mitä kuluttajaelektroniikan kehitys sisältää ja miltä sen tulevaisuus näyttää.

Voisiko ubikukka sanoa ”Vettä, kiitos”?

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Marketta Niemelä : 13.5.2012
Tags: , , ,

Kukkien kastelu unohtuu minulta usein. Aina tuntuu olevan jotain muuta tähdellisempää tekemistä. Mutta onneksi on tekniikka, palvelijamme.

Ubiikkiteknologian kehittyessä tieto- ja viestintätekniikkaa – prosessoreita, antureita, sähköisiä muisteja – upotetaan joka paikkaan, joka esineeseen ja joka koloon. Kaikki nämä olisivat myös yhteydessä verkkoon, toisiin esineisiin ja paikkoihin, joko internetin kautta tai suoraan keskenään.

Jokaisella paikalla, esineellä ja kololla olisi ikioma digitaalinen identiteetti, uniikki virtuaaliheijastus verkossa.

Tämä talo. Tämä ovi. Tämä ikkuna. Tämä pelargoni. Kaikki löydettävissä netistä.

Ubiikkiajan pelakuulla voisi olla virtuaalikaksonen verkossa. (kuva: KENPEI/Wikimedia Commons)

Mitä ubiikkimaailmassa tapahtuu, kun pelakuu alkaa näyttää nuutuneelta?

Vaihtoehtoja olisi enemmän kuin nyt. Esimerkiksi:

  • Kännykkääni kilahtaa hälytys: Pelargoni kaipaa kastelua. Sijainti: kuistin ikkunalauta, suunta länsi. Kosteusprosentti: 20% (e.d. 22%). Ennuste: 15% klo 17:00. Ennakoitu elinikä: n. 72 tuntia. Animaatiossa näkyy kukka, joka vääntelee käsiään yhteen ja hymyilee anovasti.
Tai:
  • Pelakuun älyruukkuun upotetut ledivalot alkavat välähdellä aina, kun kävelen ohi. Kuivuustilan edetessä alkaa kuulua myös hiljainen Tzing! Tzing! Tzing!
Tai:
  • Pelakuu ilmoittaa kuivuudesta talolle, joka huomaa minun olevan matkalla ja käskee ikkunan vetää verhon kukan eteen.
Tai ehkä:
  • Pelakuu on puoliorgaaninen kyborvokki, joka ei käytä vettä vaan saa kaiken kasvamiseen tarvittavan energian hiilidioksidista ja auringonvalosta. Kyborvokkeja saa ilmaiseksi älytalokaupan päälle. Hyvin varusteluista tavarataloista voi hankkia myös premium-mallin, joka vastaa, kun sille jutellaan.
Tai mahdollisesti:
  • Pelakuu ei ole enää ikkunalaudalla ollenkaan, mutta voin katsoa sitä säätämällä piilolinssini lisätyn todellisuuden puutarha-asetukselle. Eli kun olen kyllästynyt siihen, että kaikki näyttää Saksikäsi-Edwardin karkkimaailmalta, räpäytän silmiäni ja napsautan sormiani ja olenkin Eedenin puutarhassa. Naps vain! Liikuttelen etusormea ja vaihdan viikunapuut pelakuihin. Naps naps!

Ja niin edelleen. Vaihtoehtoja riittää.

Pelargonioiden niin kuin muidenkin kasvien kasvattamisessa eräs tärkeä juttu on, että niihin pitää kiinnittää huomiota. Ilman huolenpitoa ne eivät kasva, vaan kuihtuvat ja kuolevat. Minä uhraan pelakuulle aikaani, vettä ja satunnaisesti myös tilkan lannoitetta. Pelakuu vastaa kukkimalla rehevästi.

Voisiko tämä kukka sanoa ”Vettä, kiitos”? (kuva: Andreas Dobler/Wikimedia Commons)

Minä en käske pelakuuta, vaan pyydän. Kukka ei ole kontrolloitavissa. Luulen, että juuri siinä on se taika, miksi ihmiset ylipäänsä hoitavat kasveja. Voin aina kehittyä paremmaksi pelargonioiden kasvattajaksi, enkä koskaan ole siinä täydellinen. Palaan yhä uudestaan parantamaan suoritustani, ja uskollinen pelakuu antaa minulle anteeksi ja tekee uusia lehtiä pudonneiden tilalle.

Mutta voisi se joskus itsekin muistuttaa minua kastelusta. Vaikka sanomalla Naps!

Tai voisikohan se sanoa: ”Vettä, kiitos”?

Älykkäät ympäristöt ja millaista niissä olisi elää

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Marketta Niemelä : 10.5.2012
Tags: , , ,

Arkiympäristöömme on ilmaantunut yhä uusia merkkejä ubiikkiteknologian tulosta.

Älykännyköitä, tabletteja ja kannettavia näkyy kaikkialla. Olemme langattomassa yhteydessä verkkoon jatkuvasti, ja se on vaatimus, ei ylimääräinen hyvä. Interaktiivisia ilmoitustauluja on ilmaantunut sinne tänne, samoin älytauluja kouluihin. Palvelu kuin palvelu alkaa löytyä verkosta, ja ne mokomat alkavat tuntea tapamme ja sosiaalisen verkostomme sekä tietävät sijaintimme. Aikakauslehdistä löytyy 2D-koodeja, joiden kautta pääsee kätevästi kännykällä lisätiedon äärelle.

Kännykkääsi tietoa kirjoittajasta. Lataa ilmainen UpCode-ohjelma, käynnistä se ja anna ottaa koodista kuva. (Koodi: QArt Coder, http://research.swtch.com/qr/draw)

Auton tuulilasi on näyttö, joka antaa ajo-ohjeet ja kertoo nopeuden ja liikennemerkit. Kotiin kannetaan älymittareita reaaliaikaista sähkönkulutusta seuraamaan. RFID-tagit yleistyvät kaupassa ja logistiikassa. Vuorovaikutus muuttuu luonnollisemmaksi: hiiri ja näppis vaihtuvat kosketukseen, eleisiin ja puheeseen.

Mitä tapahtuu ubiikkiteknologian eli kaikkialle ympäristöön sulautuvan, kommunikoivan ja vuorovaikuttavan teknologian vain lisääntyessä?

Jossain vaiheessa näyttöjä, softaa ja kaistaa on niin paljon, että oppilaat opiskelevat täysin etänä, bisneskumppanit tapaavat enää virtuaalisesti, potilaat hoitavat itse itsensä kotona tai lääkärin etäoperoimana. Ympäristömme on pullollaan sensoreita, jotka mittaavat ja seuraavat meitä ja ympäristön tilaa, ja säätävät olosuhteita tai ilmoittavat poikkeamista. Tai palkitsevat meitä virtuaalipokaaleilla, kun olemme saavuttaneet jonkin tavoitteemme.

Fyysiset esineet ja asiat ympärillämme ovat puoleksi digitaalisia, vuorovaikutteisia ja muokattavissa. Ubimaalilla maalatun seinän väri vaihtuu käden pyyhkäisyllä. Kahvinkeittimen kanssa voi jutella puoliälykkäästi päivän kalenterimerkinnöistä ja kommentoida yhdessä maailman uutisvirtaa.

Ympäristö olisi älykäs: muistava, oppiva, ennakoiva, kommunikoiva, palveleva. Vaihdettavissa virtuaalisesti sen näköiseksi kuin haluat.

Hauskaa, juu. Mutta millaista äly-ympäristössä olisi elää?

Ehkä sen toimintaa voi – hieman ilkikurisesti – ennustaa sillä perusteella, millaista on nyt elää alkeisubiikkiteknologian eli tietokoneen kanssa.

Ohjelmistot toimivat enimmäkseen, joskus jumittuvat, joskus sotkevat toisiaan tai koko systeemin. Tietokone kaatuu, netti pätkii. Virus rikkoo tiedostoja tai haittaohjelma ehtii lähettää roskapostia nimissäsi miljoonalle ihmiselle. Luottotietosi varastetaan. Häirikkö kiusaa sinua facessa tai mesessä ja kirjoittaa törkykommentteja blogiisi nopeammin kuin ehdit niitä poistaa.

Aina kun avaat koneen, sinun halutaan päivittävän jotain. Storet ja pilvet pullistelevat uusia, kivoja, aivan välttämättömiä appseja, jotka ovat ilmaisia, paitsi jos niillä oikeasti haluaa tehdä jotain tuottavaa. Kaikki haluavat huomiotasi: verkostosi, ohjelmasi, käyttöliittymäsi, mainokset verkkosivuilla ja ilmaisohjelmissa.

Voiko virus sulkea tämän, maailman tärkeimmän oven?

Mitä ennustamme tämän perusteella?

Laitteet ja esineet kotonamme, pöydillämme ja hyllyissämme toimisivat enimmäkseen, joskus jumittuisivat, joskus sotkisivat toisiaan tai koko systeemin. Seinät, huonekalut ja vaatteet ilmoittelisivat päivityksistä ja tietoturvauhkista, haluaisivat uusia ominaisuuksia, vilkuttaisivat tiedotuksia ja mainoksia.

Älyseinällesi virtaisi roskapostia. Lifeblogisi näyttäisi kadottaneen kaksi vuotta elämästäsi. Kahvinkeitin ei suostuisi keittämään lempiespressoasi ennen uutta softaversiota. Päivityksen jälkeen sänky ei enää kysyisi kalenterilta hälytyksiä, eikä kukaan herättäisi sinua ajoissa. Virus iskisi jääkaappiin etkä saisi maitoa. Luottotietosi varastettaisiin.

Maailma ei siis oikeastaan muuttuisi mitenkään. Harmeja on aina.

Ubiikkiteknologia on sotkuista, sanovat Paul Dourish ja Genevieve Bell, Divining a Digital Future – Mess and Mythology in Ubiquitous Computing -kirjan kirjoittajat. Meillä on jo aika älykkäät ympäristöt, ja älykkyyden lisääntyminen tuskin muuttaa kokemustamme tekniikan kanssa toimimisen hankaluudesta ja sekavuudesta. Ubiikkiteknologian myötä tulee paljon uusia, kiinnostavia juttuja, tapamme ja käytäntömme muuttuvat, työskentelytapamme on jotain aivan muuta kuin nyt – mutta ympäristö ei aina toimi odotustemme tai halumme mukaan.

Näin ajatellen älykkäät ympäristöt eivät tunnu kovin kummalliselta jutulta. Äly-ympäristöissä haukuttaisiin toimimatonta tietokonetta ihan niin kuin ennenkin. Ja puhuttaisiin seinille. Mutta sitäkin on tehty aina.

Seuraava sivu »