Teknokritia


Sokeana syntynyt, joka alkoi nähdä. Osa II

Posted in Uncategorized Kirjoittanut Marketta Niemelä : 2.7.2013
Tags: , , ,

Informaatioteknologia on uusista ihmistä lähelle tulevista teknologioista – neuroteknologia, geeniteknologia, nanoteknologia – pisimmällä. Osaamme tunnistaa informaatioteknologian appelsiinin, banaanin ja viinirypäletertun. Osaamme tarttua yhdellä laitteella vesikannuun ja toisella lasiin, ja kaataa vettä itsellemme ja pöytäseurueelle. Osaamme ruokkia ja juottaa lähimmät omaiset. Sen pidemmälle emme vielä näe, emmekä osaa elää yhtä täydesti kuin teimme sokeana. Uusi aisti vie kaiken energiamme, se pakottaa keskittymään: mikä laite, mikä sovellus, mikä formaatti, mikä verkko, mikä painike, mikä sivusto. Uusi aisti syrjäyttää vanhempiemme maailman, jossa merkitseviä olivat oman perheen ja kylän väki, pellolla tuleentuva vilja, laihat lehmät navetassa ja kirppuinen kissa, joka piti huolta hiiristä. Sokeana elimme kädestä suuhun, kynsimme, kylvimme, niitimme ja puimme. Oman ruumiin työ ja sen tuntemukset muuttuivat oraaksi ja sadoksi ja lopulta suuhunpantavaksi, jotta ruumis jaksoi jälleen.

603px-Water_Glass_Magic_with_Air_Pressure_(YS)_(1)

(Kuva: YVSREDDY/Wikimedia Commons)

Informaatioteknologian aisti on avannut uuden maailman, jota emme ymmärrä, ja työntänyt vanhan, meille tärkeän ruumiillisen aistin ja ajatuksen tieltään. Ehkä siksi niin monista tuntuu, että elämme tyhjiössä, jossa mikään ei enää merkitse mitään.

Tämä on vain välivaihe. Alfredin aivot sopeutuivat, niin kuin keski-ikäisen miehen aivot nyt voivat sopeutua. Hän oppi (mielikuvituksessani) kävelemään ilman valkoista keppiä, saattajaa ja haparointia. Hän erotti, mikä on seinä, mikä katu ja mikä aita, ja että suuria kohti tulevia asioita kannattaa väistää vaikka ei tietäisikään, ovatko ne pilven varjoja vai linja-autoja. Pitkällisen opiskelun seurauksena hän oppi tunnistamaan silmillään vaimonsa kasvot: paksut kulmakarvat, pienen arven ylähuulen vasemmalla puolella, leveät poskipäät, hieman vinon hymyn. Vaimon kasvot eivät koskaan muuttuneet rakkaiksi sillä tavalla kuin näkevien ihmisten rakastettujen kasvot. Alfredin silmien ja aivojen erotuskyky ei jaksanut enää tihentyä tasolle, jossa huulia ympäröivän ohuen ihon pienetkin värähdykset huomataan ja osataan tulkita, ja poskien luomet ja maksaläiskät muodostuvat maamerkeiksi joista tarkistetaan, että on päässyt kotiin. Alfredin rakkaus säilyi parhaiten vaimon karhean käden kosketuksessa ja vaniljaisen happamassa tuoksussa, ja kun Alfred tahtoi rakastaa, hän sulki silmänsä.

Ehkä meidänkin, jotka elämme tätä pitkää ja vaivalloista oppimisvaihetta, pitäisi ajoittain vain sulkea silmät ja rakastaa, heittäytyä vanhan maailman keskelle, ahtaan mutta turvallisen. Jos me olemme kuin Alfred, emme koskaan kykene rakastamaan informaatioteknologian kautta; meidän jälkeemme tulevat kyllä.

Mainokset