Täydennetäänkö todellisuutta?
Tuttavani pohti suomennosta käsitteelle augmented reality (tuttavallisesti AR) ja päätyi vaihtoehtoon täydennetty todellisuus. Itse olen törmännyt useammin käännöksiin lisätty todellisuus tai laajennettu todellisuus, joskus jopa rikastettu todellisuus. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, mikäpä siinä.
Sitten aloin miettiä, mitä täydennetty todellisuus oikeastaan tarkoittaa. Termihän tarjoaa aivan eri näkökulman AR:ään kuin nuo muut käännökset.
Aivosi täydentävät visuaalisesti vajaan kuvan tutuksi kokonaisuudeksi, Gestalt-lakien mukaisesti. (Kuva: Orionist / Wikimedia Commons)
”Täydentäminen” tarkoittaa, että jokin aluksi vajaa, puutteellinen tai keskeneräinen tehdään kokonaiseksi ja valmiiksi lisäämällä tai muokkaamalla. Esitäytetty veroilmoitus täydennetään ennen lähettämistä. Poliitikot täydentävät sanomisiaan jälkikäteen. Epätäydellinen visuaalinen kuvio täydennetään mielessä tutuksi muodoksi ns. Gestaltin lakien mukaan. Joskus on hauska tehdä lauseentäydennystehtäviä: Minusta teknologia on ________ asia.
Jotta todellisuutta voisi täydentää, se tarvitsee siis kokea vajaana, puutteellisena tai keskeneräisenä. Tämä ei ole triviaalia, sillä joidenkin filosofioiden mukaan todellisuus on täydellinen juuri sellaisena kuin se on ja suorin tie viisauteen on hyväksyä se. Helppoa se ei tietystikään ole. On huomattavasti tavallisempaa pitää todellisuutta viallisena ja korjaamista odottavana: tässä ei ole tietä, mutta ehdottomasti pitäisi olla, siis tehdään siihen tie.
Millaista ainesta augmented reality meille sitten tarjoaa, jotta voimme täydentää todellisuutta? Esimerkiksi paikkoihin, esineisiin ja muihin kohteisiin liittyviä mainoksia, lisäinformaatiota ja viihdettä. Voimme nähdä rakennusten sisuksiin, tavaroiden historiaan, alueiden kaavailtuun arkkitehtoniseen tulevaisuuteen. AR:n avulla voimme jopa vaikuttaa, jättää oman virtuaalisen puumerkin tai vessanseinäkirjoituksen toisten luettavaksi.
Mutta eiväthän nämä tee maailmaa yhtään kokonaisemmaksi. AR-sovellukset eivät täydennä todellisuutta valmiiksi, jotta voimme lähettää sen verovirkailijoille, eivätkä kerro, mitä poliitikko oikein sammakollaan tarkoitti. Augmented reality ei muuta suhtautumistamme maailmaan. Jos näemme maailman vajaana ja keskeneräisenä, sellaisena se pysyy vaikka katsoisimme maailmaa millaisten virtuaalitodellisuuslinssien läpi tahansa.
Tampereen Koskipuistonkin todellisuutta on — täydennetty? Vai lisätty? (Kuva: Thomas Olsson / Väitöskirja ”User Expectations and Experiences of Mobile Augmented Reality Services”)
Viallisessa todellisuudessa augmented reality on akuankkalaastari, joka voi peittää pieniä vikoja ja samalla näyttää kivalta, mutta täydemmäksi tai täydellisemmäksi se ei todellisuutta tee.
Kallistun ajattelemaan, että todellisuutta kannattaa pitää täydellisenä itsessään, mutta siihen voi aina lisätä jotain ekstraa: kiinnostavia yksityiskohtia, elämää helpottavia työkaluja tai hauskoja lisäosia. Teknologian tarkoitusta parhaiten vastaa silloin nimitys lisätty todellisuus.
Vaikka aina voi kysyä, että miten ja millä todellisuutta oikein lisätään. Litran mitalla? Ja mikä lopputulos oikeastaan on: enemmän todellisuutta vai vähemmän?
***
Jos aihepiiri kiinnostaa, kannattaa tulla katsomaan yliopistokollegani Thomas Olssonin väitöstä ensi perjantaina 9.11.12 Tampereen teknilliselle yliopistolle. Väitöksen otsikko on: ”User Expectations and Experiences of Mobile Augmented Reality Services” (”Käyttäjien odotuksia ja kokemuksia lisätyn todellisuuden mobiilipalveluista”).
Miten meille käy? Teknoutopian vaihtoehtoja Challonerin mukaan
Ubiikkiteknologia kehittyy ja kehitys nopeutuu, näinhän se on. Mutta mihin kehitys vie jos sen annetaan kulkea päätepisteeseensä? Tekno-optimistit odottavat skenaarioiden ja visioiden maalailemaa utopiaa, jossa teknologia toimii juuri niin kuin pitää: laitteet keskustelevat sujuvasti toistensa kanssa ja päivittävät itse itsensä kaikessa hiljaisuudessa, tiedon saanti ei ole laitteesta, ohjelmistosta tai verkkoyhteydestä kiinni, käyttöliittymiä tuskin huomaa tai niiden kanssa ei ainakaan tarvitse tuskailla.
Teknoutopiassa kaikki sopii kauniisti yhteen ja teknologia tarjoaa meille mitä tarvitsemme ja ikinä keksimme pyytää, välittömästi. Jopa vahvempaa demokratiaa, parempaa koulutusta ja lukutaitoa sekä vähemmän korruptiota, ovat julistaneet mm. Bill Gates ja Nicholas Necroponte. Voiko tämä olla ikinä totta?
Vaihtoehtoisiakin lopputuloksia on pohdittu. Tiedekirjailija Jack Challoner esittelee kirjassaan Desirable Future? Consumer electronics in tomorrow’s world (2009) kolme erilaista tulevaisuuslinjaa. Millainen maailma olisi, jos teknologia siirtyykin pahan palvelukseen. Tai jos kyllästymme teknologiaan. Tai jos jokin tapahtuma tai ilmiö horjuttaa maailman kokonaan pois teknologisilta raiteiltaan.
Ensimmäinen vaihtoehto, teknodystopia, on mahdollinen, jos kapitalismin annetaan hallita teknologian kehitystä, väittää Challoner. Aikaisemminkin on uskottu, että juuri jokin tietty teknologia ratkaisee suuria haasteita ja tuo mukanaan paremman maailman. Ehdokkaina pelastajan rooliin ovat olleet muun muassa rautatie, puhelin, televisio, muovi ja ydinvoima. Mutta kaikki teknologiat ovat tuoneet myös ongelmia, ja pääosa niistä syntyy teknologiaan kiinteästi liittyvän taloudellisen toiminnan vuoksi.
Challoner ruotii kapitalismia reippaasti. Kapitalismi ajaa teknologisia vallankumouksia mutta tuo mukanaan ahneutta, epätasa-arvoa, korruptiota ja massakulutusta. Kapitalismi ei tavoittele ihmisten onnellisuutta, tasa-arvosta puhumattakaan, sillä kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on kapitalismin tuiki tarpeellinen moottori. Rikkaus kasaantuu muutamalle monikansalliselle yritykselle, jotka saavat suhteettoman vallan jopa valtioiden yli. Teknologian lisääntyminen lisää myös kyberrikoksia: identiteettivarkauksia, viruksia, yksityisyydensuojan loukkauksia jne. Tämä kaikki johtaa kokemukseen turvattomuudesta, jatkuvasta taistelusta ja tyytymättömyydestä.
Huipputeknologia vääränlaisten vallanpitäjien käsissä onkin jo todella vaarallista. Olethan lukenut (tai nähnyt leffana) nämä klassikot: George Orwellin 1984, Aldous Huxleyn Uusi uljas maailma ja Ray Bradburyn Fahrenheit 451?
Toinen vaihtoehto on, että ihmiset yksinkertaisesti kyllästyvät teknologiaan, jatkuvasti päivitettäviin laitteisiin ja hauskoihin mutta sinänsä tarpeettomiin teknisiin leluihin ja mukaälykkäisiin koneisiin. Päädymmekin teknostagnaatioon, tilaan, jossa teknologian kehitys on pysähtynyt tai hyvin hidasta. Stagnaatiotilassa ihmiset käyttäisivät teknologiaa mutta tyytyisivät olemassa olevaan tasoon. Ylimääräiset rahat kulutettaisiin mieluummin muihin tarpeisiin kuin kipuamiseen teknisillä tikapuilla, joilla ei näytä olevan loppua. Pakonomainen mutta tavoitteeton eteenpäin pyrkiminen turhauttaa, ja ihmiset voisivat yksinkertaisesti kieltäytyä enemmästä.
Teknostagnaatioon tarvittaisiin kuitenkin jokin muukin sysäys epämääräisen kyllästymisen lisäksi, pohtii Challoner. Sellainen olisi esimerkiksi teollisuuden epäonnistuminen kuluttajien houkuttelemisessa yhä uusien vimpainten ostoon, tai taloudellinen lama, joka pistäisi ihmiset miettimään rahankäyttöään tarkemmin. Teknologiauskon hiipumisesta ja monille siitä seuraavasta pettymyksestä huolimatta tämä vaihtoehto voisi olla lähempänä todellista utopiaa kuin mikään muu. Ehtisimme todella syventää ja monipuolistaa niitä tapoja, joilla teknologiaa käytämme ja sovellamme, ja voisimme saavuttaa teknologisen tasa-arvon eri maiden välillä.
Kolmantena vaihtoehtona meitä voi kohdata jokin katastrofi, tapahtuma tai ilmiö joka keikauttaa maailman täydelliseen taantumaan ja primitiiviseen tilaan. Tällainen voi olla ilmastonmuutos, käytettävissä olevien resurssien väheneminen, ydinsota tai vaikkapa anarkistiliike, joka Unabomberin jäljillä päättää saattaa maailman luonnollisempaan tilaan sen teknologiauskoiselta harharetkeltä. Raju globaali muutos tai suora isku elämäntapaamme voi tuhota teknologisen infrastruktuurin, jota olemme niin hartaasti rakentaneet. Seuraisi teknoromahdus ja saisimme opetella jälleen elämään omillamme.
Tuntuu terveelliseltä miettiä, että teknologinen tulevaisuutemme ei ole niin yksioikoinen kuin teknoutopioissa on kuvailtu. Vaihtoehtoja on.
Utopiahan on idealistinen unelma paremmasta maailmasta; suunta, jota kohti mennä. Mutta utopia on mahdoton toteuttaa. Sillä vaikka meillä olisi kuinka mukavaa tahansa kaikilla mahdollisilla mittareilla arvioituna, emme koe elävämme utopiassa vaan raa’assa arjessa. Tämän vuoksi utopiat ovat tarpeellisia: ne toimivat polttoaineena, joka ei koskaan lopu. Aina riittää parannettavaa.
Mutta erilaisia ihmisiä ajanevat erilaiset utopiat. Arvelen, että jokaiselle Challonerin vaihtoehdolle löytyy kannattajansa: teknoutopia voi hyvin olla tavoitteena ainakin niille, jotka arvelevat olevansa tyytyväisiä osaansa orgaanisisina koneen jatkeina, jatkuvassa virtuaaliorgasmissa. Kohtuullisuuden ja inhimillisyyden puolestapuhujat voisivat valita teknostagnaation, jossa ehtisimme kerrankin syvällisesti omaksua ja kokeilla teknologioita kaikkine käyttötapoineen, ja voisimme saattaa koko maailman samalle viivalle teknologian soveltamisessa. Jotakuta saattaa viehättää teknodystopian tummanpuhuva taistelumaisema, jossa tarvitaan ovelia, yksinäisiä kybersankareita korjaamaan virtuaalimaailmojen vääryydet. Ja jopa teknoromahdukselle on kannattajansa. Tuhkastahan se Feeniks-lintu nousee, eikö?
Onneksi meillä on muitakin utopioita kuin teknologiaan liittyvät. Pilvilinnat kannattelevat tulevaisuutta joka taholla.
***
Jack Challoner on tiedekirjailija ja tieteen popularisoija. Hänen kirjansa Desirable Future? Consumer electronics in tomorrow’s world (2009) on varsin raikas ja selkeä esitys siitä, mitä kuluttajaelektroniikan kehitys sisältää ja miltä sen tulevaisuus näyttää.
Voisiko ubikukka sanoa ”Vettä, kiitos”?
Kukkien kastelu unohtuu minulta usein. Aina tuntuu olevan jotain muuta tähdellisempää tekemistä. Mutta onneksi on tekniikka, palvelijamme.
Ubiikkiteknologian kehittyessä tieto- ja viestintätekniikkaa – prosessoreita, antureita, sähköisiä muisteja – upotetaan joka paikkaan, joka esineeseen ja joka koloon. Kaikki nämä olisivat myös yhteydessä verkkoon, toisiin esineisiin ja paikkoihin, joko internetin kautta tai suoraan keskenään.
Jokaisella paikalla, esineellä ja kololla olisi ikioma digitaalinen identiteetti, uniikki virtuaaliheijastus verkossa.
Tämä talo. Tämä ovi. Tämä ikkuna. Tämä pelargoni. Kaikki löydettävissä netistä.
Ubiikkiajan pelakuulla voisi olla virtuaalikaksonen verkossa. (kuva: KENPEI/Wikimedia Commons)
Mitä ubiikkimaailmassa tapahtuu, kun pelakuu alkaa näyttää nuutuneelta?
Vaihtoehtoja olisi enemmän kuin nyt. Esimerkiksi:
- Kännykkääni kilahtaa hälytys: Pelargoni kaipaa kastelua. Sijainti: kuistin ikkunalauta, suunta länsi. Kosteusprosentti: 20% (e.d. 22%). Ennuste: 15% klo 17:00. Ennakoitu elinikä: n. 72 tuntia. Animaatiossa näkyy kukka, joka vääntelee käsiään yhteen ja hymyilee anovasti.
- Pelakuun älyruukkuun upotetut ledivalot alkavat välähdellä aina, kun kävelen ohi. Kuivuustilan edetessä alkaa kuulua myös hiljainen Tzing! Tzing! Tzing!
- Pelakuu ilmoittaa kuivuudesta talolle, joka huomaa minun olevan matkalla ja käskee ikkunan vetää verhon kukan eteen.
- Pelakuu on puoliorgaaninen kyborvokki, joka ei käytä vettä vaan saa kaiken kasvamiseen tarvittavan energian hiilidioksidista ja auringonvalosta. Kyborvokkeja saa ilmaiseksi älytalokaupan päälle. Hyvin varusteluista tavarataloista voi hankkia myös premium-mallin, joka vastaa, kun sille jutellaan.
- Pelakuu ei ole enää ikkunalaudalla ollenkaan, mutta voin katsoa sitä säätämällä piilolinssini lisätyn todellisuuden puutarha-asetukselle. Eli kun olen kyllästynyt siihen, että kaikki näyttää Saksikäsi-Edwardin karkkimaailmalta, räpäytän silmiäni ja napsautan sormiani ja olenkin Eedenin puutarhassa. Naps vain! Liikuttelen etusormea ja vaihdan viikunapuut pelakuihin. Naps naps!
Ja niin edelleen. Vaihtoehtoja riittää.
Pelargonioiden niin kuin muidenkin kasvien kasvattamisessa eräs tärkeä juttu on, että niihin pitää kiinnittää huomiota. Ilman huolenpitoa ne eivät kasva, vaan kuihtuvat ja kuolevat. Minä uhraan pelakuulle aikaani, vettä ja satunnaisesti myös tilkan lannoitetta. Pelakuu vastaa kukkimalla rehevästi.
Voisiko tämä kukka sanoa ”Vettä, kiitos”? (kuva: Andreas Dobler/Wikimedia Commons)
Minä en käske pelakuuta, vaan pyydän. Kukka ei ole kontrolloitavissa. Luulen, että juuri siinä on se taika, miksi ihmiset ylipäänsä hoitavat kasveja. Voin aina kehittyä paremmaksi pelargonioiden kasvattajaksi, enkä koskaan ole siinä täydellinen. Palaan yhä uudestaan parantamaan suoritustani, ja uskollinen pelakuu antaa minulle anteeksi ja tekee uusia lehtiä pudonneiden tilalle.
Mutta voisi se joskus itsekin muistuttaa minua kastelusta. Vaikka sanomalla Naps!
Tai voisikohan se sanoa: ”Vettä, kiitos”?
Älykkäät ympäristöt ja millaista niissä olisi elää
Arkiympäristöömme on ilmaantunut yhä uusia merkkejä ubiikkiteknologian tulosta.
Älykännyköitä, tabletteja ja kannettavia näkyy kaikkialla. Olemme langattomassa yhteydessä verkkoon jatkuvasti, ja se on vaatimus, ei ylimääräinen hyvä. Interaktiivisia ilmoitustauluja on ilmaantunut sinne tänne, samoin älytauluja kouluihin. Palvelu kuin palvelu alkaa löytyä verkosta, ja ne mokomat alkavat tuntea tapamme ja sosiaalisen verkostomme sekä tietävät sijaintimme. Aikakauslehdistä löytyy 2D-koodeja, joiden kautta pääsee kätevästi kännykällä lisätiedon äärelle.
Kännykkääsi tietoa kirjoittajasta. Lataa ilmainen UpCode-ohjelma, käynnistä se ja anna ottaa koodista kuva. (Koodi: QArt Coder, http://research.swtch.com/qr/draw)
Auton tuulilasi on näyttö, joka antaa ajo-ohjeet ja kertoo nopeuden ja liikennemerkit. Kotiin kannetaan älymittareita reaaliaikaista sähkönkulutusta seuraamaan. RFID-tagit yleistyvät kaupassa ja logistiikassa. Vuorovaikutus muuttuu luonnollisemmaksi: hiiri ja näppis vaihtuvat kosketukseen, eleisiin ja puheeseen.
Mitä tapahtuu ubiikkiteknologian eli kaikkialle ympäristöön sulautuvan, kommunikoivan ja vuorovaikuttavan teknologian vain lisääntyessä?
Jossain vaiheessa näyttöjä, softaa ja kaistaa on niin paljon, että oppilaat opiskelevat täysin etänä, bisneskumppanit tapaavat enää virtuaalisesti, potilaat hoitavat itse itsensä kotona tai lääkärin etäoperoimana. Ympäristömme on pullollaan sensoreita, jotka mittaavat ja seuraavat meitä ja ympäristön tilaa, ja säätävät olosuhteita tai ilmoittavat poikkeamista. Tai palkitsevat meitä virtuaalipokaaleilla, kun olemme saavuttaneet jonkin tavoitteemme.
Fyysiset esineet ja asiat ympärillämme ovat puoleksi digitaalisia, vuorovaikutteisia ja muokattavissa. Ubimaalilla maalatun seinän väri vaihtuu käden pyyhkäisyllä. Kahvinkeittimen kanssa voi jutella puoliälykkäästi päivän kalenterimerkinnöistä ja kommentoida yhdessä maailman uutisvirtaa.
Ympäristö olisi älykäs: muistava, oppiva, ennakoiva, kommunikoiva, palveleva. Vaihdettavissa virtuaalisesti sen näköiseksi kuin haluat.
Hauskaa, juu. Mutta millaista äly-ympäristössä olisi elää?
Ehkä sen toimintaa voi – hieman ilkikurisesti – ennustaa sillä perusteella, millaista on nyt elää alkeisubiikkiteknologian eli tietokoneen kanssa.
Ohjelmistot toimivat enimmäkseen, joskus jumittuvat, joskus sotkevat toisiaan tai koko systeemin. Tietokone kaatuu, netti pätkii. Virus rikkoo tiedostoja tai haittaohjelma ehtii lähettää roskapostia nimissäsi miljoonalle ihmiselle. Luottotietosi varastetaan. Häirikkö kiusaa sinua facessa tai mesessä ja kirjoittaa törkykommentteja blogiisi nopeammin kuin ehdit niitä poistaa.
Aina kun avaat koneen, sinun halutaan päivittävän jotain. Storet ja pilvet pullistelevat uusia, kivoja, aivan välttämättömiä appseja, jotka ovat ilmaisia, paitsi jos niillä oikeasti haluaa tehdä jotain tuottavaa. Kaikki haluavat huomiotasi: verkostosi, ohjelmasi, käyttöliittymäsi, mainokset verkkosivuilla ja ilmaisohjelmissa.
Voiko virus sulkea tämän, maailman tärkeimmän oven?
Mitä ennustamme tämän perusteella?
Laitteet ja esineet kotonamme, pöydillämme ja hyllyissämme toimisivat enimmäkseen, joskus jumittuisivat, joskus sotkisivat toisiaan tai koko systeemin. Seinät, huonekalut ja vaatteet ilmoittelisivat päivityksistä ja tietoturvauhkista, haluaisivat uusia ominaisuuksia, vilkuttaisivat tiedotuksia ja mainoksia.
Älyseinällesi virtaisi roskapostia. Lifeblogisi näyttäisi kadottaneen kaksi vuotta elämästäsi. Kahvinkeitin ei suostuisi keittämään lempiespressoasi ennen uutta softaversiota. Päivityksen jälkeen sänky ei enää kysyisi kalenterilta hälytyksiä, eikä kukaan herättäisi sinua ajoissa. Virus iskisi jääkaappiin etkä saisi maitoa. Luottotietosi varastettaisiin.
Maailma ei siis oikeastaan muuttuisi mitenkään. Harmeja on aina.
Ubiikkiteknologia on sotkuista, sanovat Paul Dourish ja Genevieve Bell, Divining a Digital Future – Mess and Mythology in Ubiquitous Computing -kirjan kirjoittajat. Meillä on jo aika älykkäät ympäristöt, ja älykkyyden lisääntyminen tuskin muuttaa kokemustamme tekniikan kanssa toimimisen hankaluudesta ja sekavuudesta. Ubiikkiteknologian myötä tulee paljon uusia, kiinnostavia juttuja, tapamme ja käytäntömme muuttuvat, työskentelytapamme on jotain aivan muuta kuin nyt – mutta ympäristö ei aina toimi odotustemme tai halumme mukaan.
Näin ajatellen älykkäät ympäristöt eivät tunnu kovin kummalliselta jutulta. Äly-ympäristöissä haukuttaisiin toimimatonta tietokonetta ihan niin kuin ennenkin. Ja puhuttaisiin seinille. Mutta sitäkin on tehty aina.
Klassikko: Mark Weiserin Ubiquitous Computing
(kuva: Milan Kovarovic / Jurvansuu, M. 2011. Roadmap to a Ubiquitous World. VTT Research Notes 2574.)
Yhdysvaltalainen Xerox PARC -tutkimuslaitoksen tutkija Mark Weiser (1952-1999) esitti 1990-luvun vaihteessa idean tietotekniikasta, joka leviää kaikkialle ja sulautuu ympäristöön niin, ettemme enää ajattele sitä tietoisesti eikä se häiritse meitä. Tämä ubiikki- tai ubiteknologia (engl. ubiquitous computing) olisi yhtä huomaamatonta tekniikkaa kuin kahvinkeitin tai auto: käytämme niitä mutta emme ajattele, miten.
Weiser näki mielessään huoneen, jossa olisi pöydille ja seinille ympäriinsä levitettynä muistilappuja, papereita ja tauluja. Mutta näistä jokainen olisikin vuorovaikutteinen näyttö, jota ohjaisi vähän sähköä vaativa ja halpa prosessori. Jokainen prosessori ja näyttö olisi kytketty yhteiseen tietoverkkoon. Jokainen näyttö, pieninkin, olisi suora ovi yhteiseen digitaaliseen tietovarantoon. Jokaista näyttöä voisi muokata yhä uudestaan ja uudestaan.
Weiser vertasi ubiteknologiaa luku- ja kirjoitustaitoon. Kun olemme oppineet käyttämään luki-teknologiaa – aakkosia, kielioppia, kyniä, papereita jne. – emme enää tiedosta teknologian käyttöä. Me vain käytämme sitä tavoitteidemme saavuttamiseen, olkoon ne sitten oppimista, jakamista, itsensä ilmaisua tai mitä vain.
Rakastumisia, hyvästijättöjä, perheasioita, itsensä kehittämistä. Weiser halusi painaa tietotekniikan näkymättömiin, ei nostaa sitä inhimillisten tavoitteidemme tielle.
Tutkimusrahoittaja Tekes houkuttelee suomalaisia kehittämään ubiteknologiaa (ilmoitus Tekniikka&Talous-lehdessä 27.4.2012)
Kaksikymmentä vuotta on kulunut, ja Weiserin ubivisio on toteutumassa hyvää vauhtia. Kännykät, kannettavat, netit ja langattomat yhteydet ovat sulautuneet arkeemme saumattomasti. Yhä enemmän tietoa upotetaan verkkoon ja prosessoidaan siellä, ja jokainen tietotekninen laite on ovi tähän valtavaan, jatkuvasti kasvavaan ja muuntuvaan tietopilveen.
Eikä pilvessä ole vain kuivaa faktaa, vaan yhä enemmän herkullista sosiaalista tietoa. Kuka kuuluu mihinkin, kuka tykkää mistäkin. Hedelmällistä niille, jotka osaavat sitä käyttää. Tulevaisuudessa yhä merkittävämpää.
Oikeastaan tietotekniikka samalla sekä katoaa tietoisuudestamme että tunkee sinne entistä enemmän. Jos yhteisön jäsenyys määritelläänkin digitaalisessa maailmassa, ubiteknologian mutkattomasta käytöstä tulee kansalaistaito ja pärjäämisen ehto.
Mark Weiser (kuva: Wikipedia)
Weiser, Mark 1991. The Computer for the 21th Century. Scientific American, September 1991, 94-104.
Lyhyesti Weiseristä ja artikkelin kopio
Wikipedia: Jokapaikan tietotekniikka
Wikipedia: Mark Weiser (engl.)
Teknokritia 